Hämmästyttävän monialaista ja energistä – Elvis Costello soitti Helsingissä kaksi ja puoli tuntia

Tomi Palsa

Elvis Costello
20.2.2017
Finlandia-talo, Helsinki

Elvis elää! Näin kai tulisi jokainen Elvis Costello -arvio aloittaa. Mutta täydennetään sen verran, että Costello voi lisäksi oikein hyvin. Hämmästyttävän monialainen amerikkalaistunut artisti heitti yksinään energisen kahden ja puolen tunnin setin, jossa kuultiin kaikkea kokeellisesta äänimaisemasta pianoballadeihin ja uuteen aaltoon.

Elvis Costellon soolokiertue Detour on jatkunut jo pari vuotta, mutta Finlandia-talolla alkoi kiertueen uusi vaihe, jossa kuultiin myös levyttämättömiä lauluja lähes täyden tuvan ja Tommi Läntisen iloksi. Mutta niistä myöhemmin. Aloittakaamme lavastuksesta.

Monitaituri oli sisustanut itselleen neljä eri esiintymissoppea: vasemmalla sijaitsi siniseksi maalattu flyygeli, oikealla vanhanaikainen niin ikään sininen puutuoli ja huutotorvi (jota artistimme kutsui nimellä iPhone 7 ½), takana jättimäinen vanhanaikainen telkkari, josta nähtiin erilaisia visuaaleja ja keskellä pitkä rivi erilaisia kitaroita ja vahvistimia.

Lähes kaikkia näistä tarvittiin, vaikka visuaalien suhteen tuntui vähän siltä, että aika oli loppunut hiukan kesken – toisinaan tv:stä tuli vaan lumisadetta tai se oli pimeänä. Mutta silloin kun sieltä jotain tuli, nähtiin kiinnostava kattaus valokuvia, julisteita, videoita sun muuta sälää.

Yksin soittaminen on kova homma, varsinkin kun keikka neljine encoreineen kesti kaksi ja puoli tuntia. Sopivasti liukumalla pianon ja kitaranurkkauksen väliä Costello klaarasi homman kuitenkin mainiosti. Oikeastaan vain Attractions-menobiiseissä tuli taustamuusikoita ikävä, vaikka kyllä jokunen uudempikin kappale, kuten Veronica, meni vähän läpirämpytykseksi vain yhden miehen voimin.

Ehkä hieman kankeasti liikkunut, mutta vallan energisesti ja intensiivisen heittäytymällä soittanut ja laulanut artistimme esitteli monet kappaleet erilaisin tarinoin, jotka sisälsivät myös reilusti hurttia huumoria. Ehkä suurimmassa roolissa oli Costellon isä Ross MacManus , joka kuoli viitisen vuotta sitten.

Elvis kertoi isänsä viihdyttäneen kuningataräitiä työlaululla If I Had a Hammer hyväntekeväisyyskonsertissa, jonka pääesiintyjä oli Marlene Dietrich säestäjänään Burt Bacharach ja jossa MacManusin lämppäreihin kuului aloitteleva liverpoolilaisyhtye The Beatles. Myöhemmin faija ryhtyi ajan hengen mukaan hipiksi ja vaati poikaansakin kasvattamaan pitkän tukan.

Costello tuli kuitenkin pinnalle lyhyttukkaisena uuden aallon aikana ja kyllä jotakin punkista on mukana edelleenkin. Siinä missä monet biisit ovat mutkikkaita näppäilyherkkiksiä, yhdessä encoressa Costello hyppäsi yhtäkkiä avoimeen jättitelkkariin hakkaamaan Jazzmasteristaan Attractions-rokkipalan Pump It Up. Ja kyllä miehen laulutavan fyysinen intensiivisyys ja tietynlainen ajoittainen kiihkoisa hermostuneisuus myös viittaa samaan suuntaan.

Punaisessa hatussa, tummassa puvussa ja aurinkolaseissa lavalle ilmestynyt Costello heitti vanhoista videoista tutulla harmaanmustalla Jazzmasterilla ensimmäisen biisin Waiting for the End of the World aivan pimeässä ja sitä seurasi melkoinen karuselli lauluja, joista kaikkia en tuntenut suht aktiivisesta diggailusta huolimatta. Costello itse kyllä tunsi ne perinpohjaisesti, sillä kompleksiset sanoitukset lähtivät helposti ilman lunttilappuja ja toisinaan sovituksia oli hienovaraisesti muutettu.

Toki niitä hittejäkin riitti. Heti kolmantena läikähti rinnassa kun Elvis rämpytti akustisestaan Accidents Will Happen ja pian seurasi King of America, joka taisi kulkea melkoisesti levyversiota nopeammalla temmolla. Everyday I Write a Bookia Elvis kuulemma inhoaa sen vuoksi että suosittu biisi syntyi liian helposti kymmenessä minuutissa (”katolisen pojan syyllisyydentunto”). Näiden välissä kuultiin hyvin vaikuttava klassisen musiikin rajoille työntyvä äänimaisema-biisi, johon Elvis riipi kiinnostavia luuppeja kitarastaan.

Toisessa osiossa Elvis vetäytyi flyygelin ääreen ja kuultiin upea versio Shipbuildingista, Deep Dark Truthful Mirror ja uusi kappale A Face in the Crowd, joka liittyy Budd Schulbergin tarinaan perustuvaan teatteriproduktioon, jossa näkyy varsin ilmeisesti Trumpismin kokovartalokuva. Mainio biisi sai raikuvat suosionosoitukset, joka selvästi tyydytti artistia ja siivitti Costellon uuteen intoon.

Kun Elvis oli esitellyt vierailevan tähden (”It’s me!”) päästiin vaudeville-nurkkaukseen, jossa hattu vaihtui vaaleaan ja teema edelläkerrottuun isämuisteloon, joka jatkui isoäidin (”Veronica”) muistamisella. Sitten akustinen paletti pantiin kunnolla uuteen uskoon feedback-vetoisella versiolla Costellon ensimmäisestä hitistä Watching the Detectives. Mutta vieläkin hienompi esitys oli riipaiseva Alison, jonka jälkimmäisen puoliskon Elvis lauloi ilman mikrofonia, sähkistään vaimeasti näppäilleen. Aivan maagista.

Yhtä miehen parhaista kappaleista on paha ylittää, joten pyörimään laitettiin hilpeä videotallenne miehen isästä kultaisella 60-luvulla. Sen lopussa Costello Jr. Ilmestyi taas näkyviin isänsä kaltaiseen showmies-asuun sonnustautuneena. Violetti silinteri lensi kuitenkin pian syrjään ja flyygeli sai taas kyytiä hieman tuntemattomamman tavaran myötä. Kuultiin mm. uusi biisi No Man’s Woman Now ja medley aiheista The Name of This Thing is Not Love ja Almost Blue suosikkilevyltäni Imperial Bedroom.

Siinähän sitä oli showta kerrassaan, mutta eihän konsertti ollut alkuunkaan ohi vielä. Ensimmäistä encorea Pump it Upia seurasivat mm. 45 ja akustisella säröisesti päräytetty What’s So Funny About Peace, Love and Understanding. Seisaalleen kapsahtanut yleisö oli jo selvästi saanut makeaa mahan täydeltä, mutta annas olla, nimikirjoitusten ja kättelyiden jakelun jälkeen Elvis Costello esitti vielä kaikuisan ja särökiertoisen sydäntenmurskaajan komptaktilta nimeltään I Want You. Ja kyllä sen uskoi. Ihan jokainen.