Anna Brotkin vieraili Vilna Music Weekissä ja kertoo nyt, mitä meikäläisittäin obskuureja kiinnostavuuksia sieltä löytyi.
Teksti Anna Brotkin
Kuvat Lukas Salna (Beissoul, yllä) ja Anna Brotkin
Vilna Music Week
Vilna, Liettua
4.–7.9.2014
Tavanomainen festarialueen äänimatto kello kolmelta yöllä: kahden bändin keikat sulautuvat yhteen vaimeana sykkeenä, ulkona kaveriporukoita, oluttölkin sihahdus ja vieressä nuori tyttö, joka tunkee pasta-annosta kitusiinsa. Slurp.
Mölyn seasta erottuu pitkä, rääkyvä kiljahdus. Se tulee ylhäältä, nuoren miehen suusta. Mies liukuu pitkin köysirataa, joka on viritetty kahden rakennuksen väliin kattojen tasalle. Lähtöpaikalle kiivetään lähes säkkipimeässä palotikkaita pitkin. Suomessa tällainen olisi kielletty jo vuosi sitten, mutta Liettuassa kaikki on mahdollista. Ainakin vielä.
Liettualaisen musiikkiviennin ykköstapahtuma, Vilna Music Week, on vuodessa muuttanut muotoaan ja kasvattanut kokoaan. Suurin syy tähän on Loftas Fest, joka on perustettu tapahtuman kylkeen.
Vilna Music Weekin keikat ovat edelleen kaupungin keskustassa, toreilla ja baareissa, mutta iltaisin ihmiset siirtyvät keikkoja varten kaupungin laidalla sijaitsevaan Loftasiin. Loftas on baari ja parin tuhannen katsojan keikkapaikka vanhassa elektroniikkatehtaassa. Se on auki ympäri vuoden, mutta Vilnius Music Weekin aikaan se laajenee myös viereiseen varastohalliin sekä usealle pienemmälle ulkolavalle.
Festarialue on Vilnan vastine Flow-festareille (ainoastaan vähemmän kiillotettuna, vähemmän stailattuna, vähemmän siivottuna). Keikkapaikkana se on äärimmäisen toimiva, oma universuminsa. Se saa miettimään, miksei Suvilahteen tai Vallilan varastoihin saada pysyvää keikkapaikkaa?
Festarin bändikattaus kallistuu vahvasti Baltian maiden ja Itä-Euroopan puolelle. Perjantaina esiintynyt puolalainen Rebeka on yksi viikonlopun kiinnostavimmista tuttavuuksista: laulaja-kitaristi Iwona Skwarekin ja tuottaja Bartosz Szczesnyn muodostama kokeellinen elektroduo, joka sekoittaa kasarisyntikoita sähkökitaroihin ja loputomaan määrään erilaisia leluja. Lopputulos ei ole kuitenkaan sekava tai täyteen ahdettu, vaan ihailtavan minimalistinen ja hallittu. Rebekan Fail-biisin musavideon voi katsoa täältä:
Muita perjantaina vakuuttaneita bändejä olivat perinteisempää indierock-linjaa edustaneet latvialainen Sound Poets ja liettualainen Colours of Bubbles sekä liettualainen folk-bigband Garbanotas Bosistas. Jälkimmäisen biisit hyppivät genrestä toiseen, Mumford and Sons -harmonioista sähkökitaraprogeen, mutta karismaattisen keulakuvan ansiosta homma pysyi kuin pysyikin kasassa.
Yksi lauantain kohokohdista oli valkovenäläisen postpunkbändin Super Bessen keikka. Trion laulaja näyttää amerikkalaisen high school -elokuvan sympaattiselta nörttihahmolta silmälaseissaan ja ylös asti napitetussa paidassa, mutta kaveri esiintyy stereotypialle vastaisesti. Mahtavaa.
Bändi on nuoruudessaan ja innokkuudessaan niin vangitsevan karismaattinen, että keikalta vessaan livahtaminen on mahdoton idea. Pakko pidätellä. Keikan jälkeen törmäämme bändin tyyppeihin ja he kertovat, että triolla ei ole rumpalia, koska kukaan ei pystyisi soittamaan tarpeeksi nopeasti. Siksi keikalla säksättää rumpukone. Se antaa bändille myös omaleimaisen soundin, joka leijuu jossain Joy Divisionin ja vuoden 2014 välillä. Super Bessen Отпусти-biisin voi kuunnella alta:
Jos bändin haluaa nähdä livenä, se onnistuu 22. marraskuuta, kun Super Besse saapuu keikalle Helsingin Lepakkomieheen.
Lauantaina Loftasin isolle lavalle kipusi myös liettualainen Beissoul & Einius -elektroduo. Näin bändin vuosi sitten samoilla festareilla pienen kellarin hämyisessä nurkassa. Jo silloin ukrainalaistaustaisen laulaja Beissoulin laulusoundi kiinnitti huomion.
Ääni on vanhan mustan miehen, mutta lavalla tanssii valkoinen laiha poika. Nyt setti oli kasassa selvästi aiempaa paremmin ja yleisö totaalisessa hurmiossa. Bändi järjesti hienot tunnin mittaiset bileet. Biisimateriaali tosin tuntuu edelleen keskeneräiseltä ja turhan valtavirtaiselta.
Entisissä itäblokin maissa törmään keikoilla aina samaan ajatukseen: musiikki ei ole pelkkää viihdettä, vaan se on mitä suuremmissa määrin myös politiikkaa. Sen avulla tehdään maailmasta vähän parempi paikka, nostetaan esiin epäkohtia. Sanotaan asioita jotka muuten jäisivät sanomatta.
Vilnassa Music Weekin paneelikeskusteluissa käsiteltiin aiheita kuten ”Music during wartime”, joka Ukrainan tilanteen valossa on tietysti entistä ajankohtaisempi. Jos kritiikitön hymyilyilmapiiri ja hyvänmielenmusiikin ylitarjonta Suomessa ahdistaa, kannattaa keikoille suunnata vaihteeksi Baltian maiden suuntaan. Hyvällä tuurilla vastaan voi tulla yllättäviä helmiä.
Lisäksi tarjolla on halpaa viinaa ja kuolemaa uhmaavia köysiratoja, klaustrofobisen pieniä kellariklubeja ja 8 metrin korkeuteen verkkoon viritetty baarialue.