Sonisphere, eli kun 28 000 ihmistä hytisi Hietsussa kuuntelemassa säästä vittuilua kalifornialaisilta.
Teksti: Jukka Hätinen, kuvat: Tomi Palsa
Sonisphere: Metallica, Slayer, Danzig
Hietaniemen uimaranta, Helsinki
28.5.2014
Kuinkahan vakavat ovat naamataulut olleet Live Nationin toimistossa, kun edellisviikonlopun seksihelteet muuttuivat sääennusteissa muistuttamaan lokakuuta? Vaikka ovimyynti varmasti kosteasta ja kylmästä säästä kärsikin, saapui Hietsuun 28000 sade- ja tuulitakkeihin sonnustautunutta urheaa suomalaista ihmettelemään ikääntyneitä metallimammutteja.
Danzigin keikka sai koomisen aloituksen. Kitaristi Tommy Victor, basisti Steve Zing ja rumpali Johnny Kelly alkoivat jauhaa kirskuvaa Skincarveria äänimiehen vielä etsiessä asetuksiaan. Glenn Danzig marssi määrätietoisesti lavan sivulta, nosti mikrofonin huulilleen ja liukastui päätyen takapuolelleen.
Hammer of the Gods kärsi 58-vuotiaan nokkamiehen yli-innokkaasta kohkaamisesta, liekö hyisellä ilmalla ollut asiaa tähän. Lämmittelyä tuntui kaipaavaan myös Prong-mies Tommy Victor Prong-paidassaan. Victor ei pysynyt hetkeäkään aloillaan ja sai näppäiltyä muutaman kitarasoolon kuntoon, jossa Slayer-soolotkin tuntuivat sävelletyiltä teoksilta.
Siihen loppui poru. Not of This World ja Am I Demon soivat upeasti ja viestivät yleisölle, että 1980–90-lukujen taitteessa tullaan pysyttelemään. How the Gods Kill, Dirty Black Summer, Twist of Cain ja keikan päättänyt Mother olivat niitä kappalevalintoja, joita festivaaliyleisö tahtoi kuulla, ja sen tiesi myös Danzig.
Glenn Danzig kertoi, että tämä on historiallinen hetki: Danzig, Slayer ja Metallica ensimmäistä kertaa koskaan samalla lavalla. Yleisön reaktio oli vaivaannuttavan vaisu ja vaikka Danzigin omassa maailmassa hänen tulisi olla illan suurin nimi, mitään diivailua ei lavalla nähty. Rock-kukko Glenn Danzig on, siitä ei ole epäilystäkään, mutta Sonispheren lavalla mies tuntui nälkäiseltä ja rehellisesti halukkaalta voittamaan yleisön puolelleen.
Slayer oli Slayer, sekä hyvässä että pahassa. Menehtyneen Jeff Hannemanin tilalla oli Exodus-kitaristi Gary Holt, pihalle potkitun Dave Lombardon rumpupenkillä istui Paul Bostaph, ja omassa metallikuplassaan elävä Kerry King olisi luultavasti valmis vaihtamaan basisti-laulaja Tom Arayan silmiään räpäyttämättä, jos niikseen tulee.
Jo avauskappale World Painted Blood osoitti, että King–Holt ei ole King–Hanneman. Jälkimmäisen kaksikon jylhän, suorastaan telepaattisen vuorovaikutuksen seuraaminen sai aina ihokarvat nousemaan. Nyt vaikutti siltä, että Kingin mielestä toinen lavalla kävellyt kitaristi oli vain välttämätön paha. Holt antoi parastaan ja nautti kappaleiden soittamisesta – mitä nyt mörön karvapeitteen taakse pystyi näkemään.
Araya on moshannut kaula- ja selkärankansa pilalle, joten puolelta toiselle viuhuneet kiharat ovat historiaa. Selkärankaan ovat kuitenkin iskostuneet välispiikit, jotka ovat vuodesta toiseen samat. Helsinki pakotti Arayan kaavoistaan ja sormiaan jokaisessa mahdollisessa välissä lämmitellyt 52-vuotias joutui naureskellen ihmettelemään kesäistä parin plusasteen säätä.
Bostaphin soitosta puuttuu Lombardon raiteiltaan suistuvan junan kaoottisuuden rajamaille viety groove. Rumpali kopisteli kappaleet läpi omalla kulmikkaammalla otteellaan, mutta onnistui muutamalla fillillä kuolettamaan soivan biisin ryskyttävän liikkeen hetkeksi. Yleissuorituksena silti asiansa hyvin ajava.
Slayerin tapauksessa ennalta-arvattavuus voidaan laskea positiiviseksi ominaisuudeksi. Muutaman uudemman kappaleen jälkeen yhtye lähti niihin maisemiin, jotka Slayeristä Slayerin tekevät. Necrophiliac, Captor of Sin, War Ensemble, Mandatory Suicide, Seasons in the Abyss, Dead Skin Mask, Raining Blood, Black Magic, South of Heaven ja – yllätys, yllätys – Angel of Death.
Kappaleita, jotka jokainen raskasta musiikkia kuunteleva tunnistaa ensimmäisistä soinnuista. Kappaleita, jotka saavat nyrkit ja pirunsarvet pystyyn heti ensimmäisen rohkaisuryypyn jälkeen. Kappaleita, jotka oikeuttavat Slayerin olemassaolon vuonna 2014. Nostalgiaa, jos suonette ilmaisun käytön.
Kuten tuhannesta tuutista on jo toitotettu, Metallica teki historiaa soittamalla Helsingin Sonisphere-festivaalilla ensimmäistä kertaa The Frayed Ends of Sanity -kappaleen. Pääsylipun ostaneet fanit saivat äänestää metallimammutin settilistan, ja näin …And Justice for All -levyltä poimittu numero päätyi soitettavien joukkoon.
Kappaletta saatiin kuitenkin odottaa kaksi tuntia. 15 biisiä sisältänyt varsinainen setti oli uutta ja mieleenpainumatonta, Lords of Summeria lukuun ottamatta mustaa albumia tai varhaisempaa. Nostalgiaa ja asiakaspalvelua.
Pitkä, kylmä ilta alkoi maistua puuduttavalta varsinkin lukuisten soitettavaksi äänestettyjen ”Metallica-balladien” johdosta. Nämä ovat kuitenkin niitä valintoja, jotka tuovat kansan syvät rivit paikalle ja joiden takia Metallica voi esiintyä 28 tuhannelle ihmiselle sateisessa Hietsussa.
Paljon parjattu Lars Ulrich suoriutui tällä kertaa urakastaan Ulrich-mittareilla hyvin. Huojuva tuplabassaripoljento huvitti, mutta vain One sai rumpalin täysin liriin. Settilistaan kirjattu (Sexy) Drum Groove -väliosa ennen Orionia olisi voinut olla kirjoitettu rehellisesti ilman ensimmäistä ja viimeistä sanaa.
Rytmikitaristi-laulaja James Hetfieldin iltapuhteesta ei puolestaan löydy moitteen sanaa. Säälle naureskellut ja loppukeikan tuulitakkiin pukeutunut 50-vuotias on nokkamies isolla n-kirjaimella. Hetfieldin tilannetaju, karisma ja omien soittopelien hallinta ovat syitä saapua Metallican keikoille uudestaan ja uudestaan.
Encoren järjellisyys tällaisella konseptilla soitetussa konsertissa on äärimmäisen kyseenalainen. Kaikki tiesivät että Metallicalla on vielä luvattuja biisejä soittamatta, turha sitä on pitkittää teatraalisesti kiittelemällä ja lavalta poistumalla. Metallica by Request -teemaan kuului myös, että muutama fani pääsi lavalle spiikkaamaan äänestämänsä biisin. Encore ja keikan loppumetrit saatiin käyntiin suomalaisfanin esittelemällä The Frayed Ends of Sanityllä ja yleisön valtavilla suosionosoituksilla.
Suomalaiset saivat edellä mainitun kappaleen lisäksi encoressa lisää sitä mitä tilasivat: Whiskey in the Jarin. Irlantilainen kansanlaulu, joka tässä yhteydessä Thin Lizzy -coverina tunnetaan, on suomalaisille radion tehosoiton myötä rakastettu Metallica-biisi.
Hetfield naureskeli että miten tämä on voitu äänestää Creeping Deathin ja Harvester of Sorrow’n edelle, mutta antoi jälleen faneilleen – omien sanojensa mukaan perheelleen – mitä he tahtovat.
Tämän takia Metallicaa rakastetaan. Tämän takia tuhansissa suomalaiskodeissa tänään podettavaa flunssaa kannetaan ylpeästi sota-arpena.
