Teksti: Jukka Hätinen, kuvat: Amanda Micklin
Liiman Euroopan-kiertue alkoi torstaina Helsingistä, jossa Kuudes linja toimitti keikkapaikan virkaa kuin yhtyeelle luotuna. Aika paljon isompiakin lavoja kolunneet artistit silminnähden nauttivat tilanteesta, ja intiimi klubi mahdollisti kliseisesti ilmaistuna illuusion siitä, että lavalla esiintyvä kvartetti oli paikalla juuri sinua varten.
Ahtaan lavan täyttö järjestyksessä, jossa laulaja Casper Clausen ja basisti Rasmus Stolberg pitivät takariviä, ja kosketinsoittaja Mads Christian Brauer ja perkussionisti Tatu Rönkkö olivat pystyttäneet kioskinsa etunurkkiin, tuntui jälkikäteen mietittynä neroudelta. Länsimaista popmusiikkia seuranneiden katseet imeytyvät luonnollisesti kohti nokkamiehenä pidettyä solistia ja hypnoottista pulssia ylläpitävää basistia, mutta varjoista etualalle nostetut kosketin- ja lyömäsoittajat olivatkin tasavertaisina mukana jakamassa yleisön täyttä huomiota.
Ja mikäpä sitä jakaessa, kun Brauer ja Rönkkö olivat juuri ne muusikot, jotka nakuttelivat kappaleet levytetystä muodosta piipahdukselle toisiin ulottuvuuksiin. Oli asetelma kuinka harkittu tai harkitsematon tahansa, se oli yksi elementeistä kokonaisvaltaiseen Liima-kokemukseen.
Liiman kappaleet ovat niin monitasoisia kuin monikäyttöisiäkin. Päällimmäisenä on pohjoismaisen viileästi esitetty elektroninen popkappale, joka saa Liiman uppoamaan vaikkapa seurustelun taustamusiikiksi. Hillityn tyylikkyyden ja näennäisen simppeliyden alta löytyy kuitenkin potentiaali niin itsensä haastamiseen kuin puhtaaseen viihdekäyttöön. Oivaltavuutta, leikkisyyttä, rohkeutta ja uudistushalua sekä sävellys- että sovitusratkaisujen suhteen on tarjolla ihan niin paljon kuin on valmis tutkimaan.
Toista kulunutta ilmausta käyttäen: jokaisella kuuntelukerralla löytää jotain uutta – ja livenä kappaleet paljastivat uusia puoliaan. Kuinka Clausenin pohjoismaiseen makuun miellyttävä kuulas laulu lepäsi pomminvahvuisen tunnelatauksen päällä Your Heartissa, miten minimalistisella soitolla Stolbergin basso kulki dieselveturin uhmakkuudella Trains in the Darkissa, kuinka Rönkkö tarjosi pohjatonta inspiraatiota suhtautumisellaan lyömäsoittimiin Woodsissa, ja miten Brauer estetiikan- ja melodiantajullaan liimasi nämä elementit yhdeksi kokonaisuudeksi Amerikassa.
Kädet ilmassa hehkuteltuja keikkaraportteja ei ole tarvinnut aikoihin kirjoitella, mutta Liima mykisti sen osan aivoja, joka mahdollistaa kriittisen ajattelun. Liima oli näkemyksellisen elektronisen musiikin ja virtuoottisen käsityöläisyyden riemua. Yksinkertaisesti ilmaistuna Liima oli parasta mitä aikoihin on tullut koettua.
