Hanna Karpio huomasi Helsingissä, että Pariisin kevään fanit osaavat jotain, mihin monen muun bändin kuulijat eivät kykene.
Teksti ja kuvat: Hanna Karpio
Pariisin kevät
Tavastia, Helsinki
30.8.2014
Jos Pariisin kevät ilmoittaa soittavansa yhdeksältä, se soittaa tasan yhdeksältä. Näin totesin kolmea yli yhdeksän Tavastian parvelle kiirehtiessäni ja hiljaa mielessäni kiroten.
Klubi on tupaten täynnä ja kostea kuin sademetsä. Yhtyeen ihailijat ovat kerääntyneet paikalle tavallistakin sankemmin joukoin, sillä kyseessä on bändin vuoden viimeinen keikka.
Vaikka kello ilmoittaa meidän olevan vasta illassa eikä yössä, tunnelma on kuin millä tahansa suomalaisella festarilla keskiyön aikaan. Hanatuotteiden ja pierunsekainen odööri, liikehdintää, humalaista euforiaa, syleileviä pareja. Ja lavalla Arto Tuunela matalavyötäröisissä farkuissa, auki jätetyssä liivissä ja pitkä ruskea tukka hulmuten. Leukani loksahtaa osapuilleen parkettiin asti.
Iltaa edeltäneet odotukseni koskivat aiempien vuosien keikoilta tutun, hiukan hajamielisen oloisen miehen esiintymistä arkisissa vaatteissa ja laiskalle niskaponnarille sidotussa puolipitkässä tukassa. Tätä miestä ei kuitenkaan nyt näy, vaan tilalla on vaihdokas.
No, onhan edellisestä näkemisestämme jo lähes kaksi vuotta: Vaasan Fontana-klubilla vuoden 2012 joulukuussa koettiin Pariisin kevään esiintymisen myötä Pohjanmaan valovoimaisin ilta. Olipa paikalle kuljetettu myös Lauantaidiskon dj:t Erkko ja Johannes Kostaja.
Tuo tila muuttui välittömästi väliaikaiseksi Tavastiaksi tavalla, jota ei ole enää koskaan sen jälkeen koettu. Keikan jälkeen huomasin baaritiskillä vieressäni, tai siis lähes vieressäni, seisovan Arto Tuunelan. Rohkeampi kaverini halasi, minä tyydyin positiiviseen järkytykseen. Siinä se oli, Arto Tuunela.
Katson nyt samaa miestä lavalla enkä ole uskoa silmiäni. Tuunelasta on lähtenyt jotain, ja paljon on tullut tilalle. Keikkaa on selvästi vedetty ennenkin, eikä yleisöä tarvitse kosiskella.
Spiikkauksillekaan ei juuri ole tarvetta, sillä katse yleisöön ja ykskantainen tervehdys Tavastialle riittää nostattamaan raivoisat aplodit. Tuunela saattaa taivuttaa itsensä kesken keikan dramaattisesti kaarelle taaksepäin tai istua mielipuolen näköisenä lattialle, ripustaa mikrofonin olalleen ja istua siinä hyvän aikaa sanomatta mitään, tuijottaen hivenen aggressiivisen näköisesti yleisöön.
Tuunelaa palvotaan, Tuunela on kultti. Rock-jumala, rokkikukko, you name it.
Kappaleiden välisinä lyhyinä hiljaisuuden hetkinä parvelta huudellaan vaativasti biisitoiveita, tai oikeastaan yhtä sellaista: ”Kevät! Kevät! Kevät!”
Tämän kylän poikii kuullaan yllättäen ensimmäisten kappaleiden joukossa, niin myös Painovoimaa. Hittikavalkadin välitön paljastus hämmästyttää, kunnes tajuan, kuinka monta suureen suosioon yltänyttä biisiä bändillä onkaan. Niin monta, etteivät yhden käden sormet riitä vaan tunnettuja kappaleita on melkein kokonaisen keikan verran. Aiemmat albumit saavat ansaitsemansa huomion, ja tuotannon käsittely on ilahduttavan monipuolista.
Parvelta alas katsoessa tulee selväksi, että Pariisin kevään fanit ovat keskittymisen mestareita: miksaajan tietokoneiden lisäksi ei näkyvissä ole yhtäkään valaistua ruutua. Käsillä on harvinainen hetki, jonka aikana älypuhelimet eivät kiinnosta ketään.
Miksaajan tietokoneen näytöllä vaaleansiniset palkit kelluvat, nousevat ja laskevat hypnoottisesti. Kaikki näyttää sujuvan kuten pitääkin. Keikkapaikan tunnelma on tässä vaiheessa niin kuuma, kostea ja hikinen, että kuvaaminen alkaa pelottaa: huurtuuko linssi, alkaako kosteus tiivistyä kameran rakenteisiin? Entä mitä kuvausväline tuumaa taputtamisen aiheuttamasta jatkuvasta tärinästä? En tiedä, joten päätän pitää käteni tiukasti kameran kyljillä koko loppukeikan ajan.
Tulille paukahtaa Meteoriitti, joka iskee yleisöön koko emotionaalisella potentiaalillaan. Olkoonkin kliseisen ilmaisun vakiotarvike, mutta silmäkulmaan todellakin vierähtää kyynel, enkä taida olla ainoa paikalla oleva herkkis. Minä en unohda sinua koskaan, vaikka en muistaisi omaa nimeäni. Se on kauniisti sanottu.
Vihdoin Tuunela pukahtaa jotain. ”Mitä teille kuuluu?” Yleisö osoittaa suosiotaan ja huutaa vielä kovemmin tämän jatkaessa: ”Onko kaikki hyvin?”
Kaikki on ilmeisen hyvin, ja soitto jatkuu. Tunnelma lämpenee Tuunelan esittämien kysymysten ansiosta selvästi hänen purkaessaan vallitsevaa etäisyyttä. Artisti ottaa ikään kuin askeleen kohti yleisöään, josta viime kertaan verrattuna tuntuu loitontuneen.
Suoraan edessäni nuori pariskunta seuraa keikkaa tiukasti toisiinsa kietoutuneina. Yleisössä on hyvinkin eri-ikäisiä ihmisiä, eivätkä tilaa ole omineet sen paremmin kaksi-, kolmi- kuin neli-kymppisetkään.
Yhden Pariisin kevään taustajäsenen työ tulee keikkailtana päätökseen, ja hänet marssitetaan tämän johdosta lavalle. Tuunela juontaa tapahtuman ja kiittää lämpimästi samalla, kun pahaa-aavistamattomalle miehelle kuskataan valtava sellofaaniin kääritty kukkapuska.
Kukkalaitteen ojentamista seuraava halailu on sydäntäsulattavaa nähtävää, ja rakkautta saanut ja jakanut tiimin entinen jäsenkin näyttää herkistyvän. Tuunela huomioi samaan syssyyn paikalla olevat valomiehet, miksaajat ja muut taustavaikuttajat. Hän vaikuttaa vilpittömältä.
Odotettavissa oleva encore suoritetaan kunnialla, ja keikka päättyy. Kuten Pariisin kevään keikkojen jälkeen yleensä, olo on hiukan surumielinen ja kaikesta katkeransuloisesta ajattelusta turta.
Poistun kohti narikkaa ja odotan kärsivällisesti tuuppivassa ihmismassassa. Narikkalappujen kadottelijoita ei vielä näy, mutta illan alun perusteella tilanne on jo tunnin kuluttua toinen. Katsotaan ensi vuonna, mihin suuntaan rocktähtimäinen lavaesiintyminen on kehittynyt. Ja paljonko Tuunelan tukka kasvanut.