Virpi Suutarin Hilton!-dokumentti teki Matti Pentikäisen vuonna 2005 omakustanteena julkaisemasta Aavaavaa-runoteoksesta jälleen ajankohtaisen. Nyt tekijä kertaa runokokonaisuutensa syntyä.
Teksti: Hippo Taatila
Suomalaisen nykyrunouden omaäänisimpiin kokonaisuuksiin kuuluvan Aavaavaan alkutavut raapustettiin paperille vuonna 2003. Projekti sai alkusysäyksensä artistin luovasta turhautumisesta vuosien 2002–03 taitteessa.
”0.:n julkaisusta oli pari vuotta aikaa, ja kolmoslevyn tekeminen kesti, kesti ja kesti. Aloitimme monta kertaa uudestaan, emmekä missään vaiheessa saaneet otetta siihen hommaan. Mietin samalla, mitä pystyisin toteuttamaan itse, ja olin haaveillut runokirjan kirjoittamisesta pitkän aikaa”, Pentikäinen muistelee.
”Samaan aikaan kävin yliopistolla kirjallisuustieteen kursseja, joissa kaikki mahdolliset tekstit analysoitiin puhki. Muistan kirjoittaneeni yhden esseen siitä, miten minua ärsyttää se, että kaikessa pitää olla jonkinlainen loppuratkaisu. Vaikka kyseessä olisi kuinka tahansa pitkälle viety avantgarde-teksti, päähenkilöt ajautuvat aina johonkin päätepisteeseen, joka lopettaa prosessin.”
Lähtökohtaisesti Aavaavaa on Pentikäisen omaelämäkerrallinen kasvukertomus juupajokelaisesta maalaispojasta helsinkiläiseksi. Juonellista tarinaa runokirja ei kuitenkaan kerro, vaan se koostuu fragmenteista, näyistä, tuokiokuvista, jopa profetiasta.
Suomea ja englantia lomittain kirjoitettavaa tekstiä ei ole edes välttämättä kirjoitettu alusta loppuun luettavaksi, vaan selailtavaksi ja jumitettavaksi.
”Ihmisen kokemus on monessa suhteessa tuokiokokemuksien ketjua, kokemuksia vaikkapa hukassa olemisesta. Ei sellaisessa ole välttämättä välitöntä koherenssia. Se voi paljastua vasta kauan jälkikäteen. Aavaavaassa on monta runoa, joissa on välähdyksiä samoihin suuntiin tai aiheisiin. Kuin juonteina, jotka menevät ristiin ja nousevat silloin tällöin.”
Pentikäinen kertoo Aavaavaan olevan myös tietynlainen urbaani jumalakuvaus. Elementtitalojen välissä raskaana taivaalta tippuva sade, raitiovaunujen kalke ja lähiökaksioiden pysähtyneisyys puhuttelevat yhä osana kosmista kokonaisuutta.
”Kaupungillakin on sielu. Koyaanisqatsia ja vastaavia katsoessa tulee todella vahva maailmansielun fiilis. Siellä on teknologiaa, raakuuksia ja sotaa, mutta samalla käsitys kollektiivisuudesta, kaikkeudesta.”
Aavaavaa julkaistiin omakustanteena. Pentikäinen tarjosi kokonaisuutta muutamalle potentiaaliselle kustantajalle, mutta kirjatalot kokivat projektin riskiksi.
”Näytin aikanaan kirjaa yhdelle kustannustoimittajalle, jonka kommentti oli, että liikaa loppusointuja. Siinä vaiheessa tajusin, ettei tämä ehkä välttämättä menekään läpi minkään kustannusyhtiön kautta”, Pentikäinen kertaa.
”En ole itse koskaan ollut osa runoperinnettä, vaan taustani on musiikki- ja rytmipuolella. Se näkyy myös runoissani. Koen enemmän hengenheimolaisuutta vaikkapa Leevi Lehdon kanssa, jonka runot saattavat koostua pelkistä äänteistä.”
Aavaavaata painettiin 1000 kappaletta, joista yli 700 myytiin käytännössä ensimmäisen vuoden aikana julkaisusta. Ironista on, että Aavaavaan myynti oli kaksin-, jopa kolminkertainen suomalaisen runokirjan tavallisiin myyntilukuihin nähden.
”Aavaavaasta ei taidettu Possea lukuun ottamatta kirjoittaa missään sanallakaan. Runopiireissä kirjasta ei puhuttu lainkaan. Puskaradio kuitenkin vei viestiä eteenpäin ja tavara vaihtoi omistajaa aika kiivaaseen tahtiin, etenkin alussa”, tekijä sanoo.
”Olen tosi fiiliksissä siitä, että Aavaavaa sai Hilton!:in myötä toisen tulemisen tai jatkoajan sen sijaan, että se olisi arkiston kukkanen, jonka voi mainita omassa CV:ssä. Kun tämän päivän yhteiskunnallista keskustelua seuraa, teos on taas yllättävän ajankohtainen.”
Lue aiheesta lisää Rumbasta 4/13.