Muutoksen tuulet puhaltavat, kun lyriikkablogi yhdistää sääilmiöt ja vanhenemisen

10.03.2013

Tuuli tuivertaa ja lyriikkablogissa pohditaan ikääntymistä ja muuttumista.

Teksti: Tuukka Hämäläinen, Kuva: Wikimedia Commons.

Kaksi lensi tuulen mukaan
Lensi pois eikä kaivannut kukaan
Kaksi lensi tuulen mukaan
Tärkeintä että rakastat mua
Kaksi lensi tuulen mukaan
Kuuma aurinko haalisti tukat
Kaksi lensi tuulen mukaan
Kumpikaan ei halunnut palata

”Kaksi lensi tuulen mukaan”, san. Kauko Röyhkä
(Kauko Röyhkä & Riku Mattila – Kaksi lensi tuulen mukaan, 2011)

Niin vain kävi, että allekirjoittanut ikääntyi taas vuodella, ja koska tämä lyriikkablogikin täyttää pian kaksi vuotta (ensimmäinen blogiteksti julkaistiin 31.maaliskuuta 2011), päädyin pohtimaan aikaa ja muuttumista – joita rock-lyriikan mielenmaisemassa edustaa tuuli.

The wind of change
Blows straight into the face of time
Like a stormwind that will ring the freedom bell
For peace of mind
Let your balalaika sing
What my guitar wants to say

”Wind of Change”, san. Klaus Meine
(Scorpions – Crazy World, 1990)

Tuuli on asettunut taiteen keskeiseksi metaforaksi muutokselle ja ajan kulumiselle. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä kaikista universumin hallitsemattomista voimista tuuli on meille joka päiväisesti läsnä, ja samoin kuin meren alloilla, sillä on yllättävä voima muokata maisemaa.

Rock-lyriikassa tuuli voi olla elämän ennustamattomuutta, kuten Kauko Röyhkän yllä lainatussa kappaleessa, tai se voi havisuttaa historian lehtiä, kuten Scorpionsin Wind of Changessa. Toisaalta tuuli on aution paikan tunnusmerkki, joka vie ihmisten vähäpätöiset teot mennessään.

Tämän taivaan alla tuuli puhaltaa
se hakee vertaistaan
ja pieni ihminen ristii kätensä rukoillakseen
Mutta rukous on vain mutina tuulessa
ei sitä kukaan kuule ja
jos joskus jostain löytyy Jumala
ei lapsekseen, kuvakseen minua tunnista

”Tämän taivaan alla”, san. Jouni Hynynen
(Kotiteollisuus – Helvetistä itään, 2003)

Koska tuuli yhtä vastustamaton voima kuin joen tai ajan virtaus, muodostuu vastatuuleen kulkemisesta vahva metafora itsepäisyydestä, itsenäisyydestä tai jopa typerästä uppiniskaisuudesta. Näin on Pronssisen Pokaalin tuoreen Vastatuulensoutajat -albumin (melkein) nimikkobiisissä, jossa aliarvostetuimpiin sanoittajiimme kuuluva Tomi Sivenius ilmaisee ajatuksen ytimekkäästi. Samaa teemaa puidaan toki monissa biiseissä, kuten Mokoman mainiossa Vastavirtaan-rutistuksessa.

Aina on jotain mieltä, vaikka puolittain
Makaa muiden tiellä poikittain
Ei yhdy yhteislauluun milloinkaan
Joku laittoi roihun, se on saatava sammumaan

Aina on puoltamieltä vailla tosissaan
Riippumaton putoaa, muttei maahan koskaan
Istuu junassa, joka ei löydä asemaa
Kuka veti nämä kiskot läpi autiomaan

”Vastatuuleen Soutajat”, san. Tomi Sivenius
(Pronssinen Pokaali – Vastatuulensoutajat, 2013)

Mutta miten tämä kaikki liittyy ikääntymiseen? Vanheneminen on olevinaan asioiden oppimista, siis valintoja ja vääristä valinnoista oppimista, mutta jälkikäteen tuntuu, ettei mikään olisi voinut mennä toisin. Tätä kutsutaan determinismiksi, josta poeettisen esityksen tarjoaa Neil Peart (joka lienee muuten lyriikkablogin siteeratuin sanoittaja!). Elämä näyttäytyy helposti ”elementaalisena sotana,” kuten Rushin kappale asian ilmaisee.

We can only grow the way the wind blows
on a bare and weathered shore
We can only bow to the here and now
in our elemental war
We can only go the way the wind blows
We can only bow to the here and now
or be broken down blow by blow

”The Way The Wind Blows”, san. Neil Peart
(Rush – Snakes & Arrows, 2007)

Tällä perusteella elämä on eräänlaista muutoksille alttiiksi asettumista. Vanheneminen ei itsessään muuta ihmistä, vaan kaikki eletty aika ja sen puitteissa koetut tapahtumat. Turha sitä on vastustella, päätyy vain satuttamaan itsensä matkalla. Joskus koko homma voi hirvittää ihan tosissaan, kuten Ismo Alangon tuoreessa biisissä, mutta vaihtoehtoja ei ole.

Mä lähetän sut tuulen selkään
En hymyile
Sä vapiset, et suotta pelkää
Mä vaikenen
En odottanut sukellusta
näin aikaisin
Me kaipasimme suojelusta
saimme paniikin

”Tuulen selkään”, san. Ismo Alanko
(Ismo Alanko – Maailmanlopun sushibaari, 2013)

Viime kädessä tuuli on kadottava voima, mutta olen kirjoittanut kuolemasta ennenkin. Todetkaamme vain, että Kansasin Dust in the Wind ilmaisee jotakin keskeistä elämän perusluonteesta. Aika katoaa hetki hetkeltä ja kaikki loppuu aikanaan. ”Ei aika mene helminauhaan,” kuten A. W. Yrjänä kirjoittaa CMX:n kappaleessa.

I close my eyes
Only for a moment and the moment’s gone
All my dreams
Pass before my eyes with curiosity

Dust in the wind
All they are is dust in the wind

”Dust in the Wind”, san. Kerry Livgren
(Kansas – Point of Know Return, 1977)

Mutta ei tässä nyt mitään syytä masentua ole, vaikka ajauduinkin jälleen fatalismin vesille. Tuuli on myös liikkeellepaneva voima – se on energiaa, jolla kulkevat niin purjelaivat kuin ihmisetkin. Muutos ei ole pelkästään pelottava örkki, joka nakertaa pois tulevaisuuttamme. Se voi olla hyväkin juttu, niin kuin vaikkapa Juha Tapion toiveikkaassa kappaleessa.

Teemme päivää, teemme yötä
Pitkää työtä, jos hyvin käy
Paikoillemme emme suostu jäämään
Vaikka pimeässä valoa ei näy

Näämme unta vapaudesta
Yössä kylmän teräksisen kaupungin
Onnekkaimmat saa kiinni rakkaudesta
Joka versoo läpi mustan asfaltin

Milloin saavut, sä raikas tuuli
Ilmaan seisovaan ja ruosteiseen
Raikas tuuli, puhalla pois
Puhalla pois pilvet pinttyneet

”Raikas tuuli”, san. Juha Tapio
(Juha Tapio – Suurenmoinen kokoelma, 2009)

Lisää luettavaa