Olennaista Hectorissa on tämä: hän on sekä stereotyyppi että erikoistapaus.
Hänet voisi lähettää avaruuteen esimerkkinä suurten ikäluokkien suomalaisedustajasta. Juha Itkonen voisi kirjoittaa hänen vaiheisiinsa perustuvan 500-sivuisen romaanin.
Hän on kuunnellut rokkenrollia töölöläisissä kellareissa ensimmäisten teini-ikäisiksi määriteltyjen joukoissa, radikalisoitunut ja vastustanut sotaa, löytänyt “henkiset arvot” ja “sisäavaruuden”, vieraantunut kylmän sodan viimeisten kuolinkouristusten pyörteissä, tehnyt voittoisan paluun kahdellakin eri nousukaudella ja päätynyt lopulta haikean idealismin ja nihilistisen elämänpettymyksen maisemiin uudella Hauras-levyllään.
Hän on myös vetänyt kaftaanin päälle, meikkiä naamaan ja lisännyt vapaalla kädellä syntikkapulputusta levyilleen samaan aikaan, kun suurin osa rock-Suomesta kuunteli Hurriganesia. Hän on rikkonut ylettömän vakavaa imagoaan tuon tuostakin typerimmillä kuviteltavissa olevilla huumoribiiseillä.
Hän ei ole pelännyt asettaa itseään naurunalaiseksi, mutta on silti poikkeuksellisen arka kritiikille. Hän on toteuttanut huonot ja hyvät ideat samaan tapaan vailla itsesensuurin häivää, mutta tuntuu kuitenkin kärsivän kroonisesta itseluottamuksen puutteesta.
Marxilaiset puhuvat dialektiikasta. Pop-kriitikko saattaisi puhua ihan vaan ristiriitaisuuden vetovoimasta: tyyppi, josta ei saa kiinni, on usein se kiinnostavin.
Keskimääräinen Hector-fani ei ehkä ole tarkemmin analysoinut fanituksensa syitä, mutta minä esitän valistuneen arvauksen: suureellisen patetian ja myötähävettävän banaliteetin yhdistelmä viehättää suomalaista.
Sekin on dialektiikkaa. Suomessa ei saisi luulla olevansa kukaan, mutta kyllä suomalaisetkin kaipaavat isoja elkeitä ja nyyhkyttävät varsinkin laskuhumalassa.
Hector on sijaiskärsijä, joka onnistuu meidän hyväksemme ja mokaa itsensä meidän puolestamme. Häneltä odotetaan kohtuutonta ääripäihin venymistä, ja tavalla tai toisella hän on aina kyennyt siihen.
John Lennonin kammottava peilikuva
Eräänä taannoisena aamuna löysin Facebookista linkin Hectorin uuteen singleen Jos lehmät osais lentää, joka osoittautui käännökseksi The Days of Pearly Spencer -klassikosta.
Hiljaiseksi veti.
Tukkoinen eurohevisoundi oli kaivettu jostain myrkkyelementtitalon pyörävaraston homeisimmasta nurkasta. Alkuperäisen biisin juhlava pessimismi oli kääntynyt lannistuneeksi sarkasmiksi vanhan hipin tuhoutuneiden unelmien raunioilla: Hectorin teksti on kammottava peilikuva Imaginesta, John Lennon katsomassa aamulla peiliin, josta tuijottaa vastaan huonohampainen pääkallo.
Aivan kammottava musiikkiesitys, mutta kun mietin sitä tarkemmin, aloin tuntea myötätuntoa Hectoria kohtaan. Kenties Kari Peitsamon tunnettu väite, jonka mukaan Hectorillakaan ei ole helppoa, pitää nykyään paikkansa paremmin kuin koskaan.
Hauras-levyä edelsi kymmenen vuoden tauko. Sinä aikana maailma ei ole muuttunut ainakaan Imagine-henkisempään suuntaan. Eikä suomalainen populaarimusiikkikaan: nyt meillä on Vain elämää, Cheekin katteeton stadionuho ja proteiinirahkaa mussuttava Elastinen, Jonne Aaron kirjoittamassa mistä tahansa valinnanvaraisesta vastoinkäymisestä Taivas itkee hiljaa -tyyppisiä biisejä ja kyynelehtimässä niiden tiimoilta naistenlehdissä.
Hectorin viitekehyksen ovat siis kaapanneet Hectorilta tyypit, joille patetia ja itsekritiikin puute ovat opittua mediastrategiaa. Kaiken lisäksi useimmat näistä tuntuvat kannattavan kokoomusta.
Ei kai Hectorilla tosiaankaan ole helppoa.
Tulevaisuuden musiikkia menneisyydestä
Menkäämme ajassa nelisenkymmentä vuotta taaksepäin. Vähän ylikin, sillä Herra Mirandos, suomalaisen taiderockin ylittämätön klassikko, ilmestyi 1973.
Sekin oli laskukautta ja massiivisen rakennemuutoksen aikaa, mistä ikonisuudessaan loppuun jauhettu Lumi teki enkelin eteiseen tarjoaa havainnollisen, joskin viistonpuoleisen oppitunnin.
Mutta viis siitä biisistä tässä yhteydessä, sillä se ei oikeastaan edusta Mirandoksen ydinmehua.
Se nimittäin on täydellisen itsevarmuuden ja terveen epärealismin leimaama levy, joka oikeastaan alkaa intron jälkeen kuultavan nimibiisin kohdassa 1:19, kun Hector kurottaa ensimmäisen kerran kertosäkeiden taivaaseen:
Niin viimeinkin, tähti syttyy viimeinkin, nyt kaipaan kaiken jälkeen, sitä kaipaan yöni jälkeen.
Tämä ei ole lamamusiikkia. Tämä on vasta tien löytäneen kulkijan lausunto.
Mitä väliä sillä on, että biisissä viittaillaan Ziggyn ja Meiran ja Mikki-Hiiren kaltaisiin epämääräisiin tahoihin, tai että sen sanoituksen voi hyvin kuvitella innoittuneen lähinnä liiallisesta pilvenpolttelusta ja Jorma Elovaaran radio-ohjelmien kuuntelusta?
Maailma on täynnä kaikenlaisia sekoilijoita, mutta harvoin heidän edesottamuksiaan tarvitsee muistella tällaisesta aikaperspektiivistä.
Vuonna 1973 suomirockissa tapahtui kieltämättä paljon kaikenlaista tulevaisuuteen viittaavaa. Esimerkiksi Juice Leskinen & Coitus Int. ja Hurriganes julkaisivat esikoislevynsä. Mutta molempien musiikillinen pohja oli perusrokkenrollissa.
Hector – ja hänen tuottajansa Pirjo ja Matti Bergström, joiden panoksesta kaiken järjen mukaan oli kiinni todella paljon – kuuntelivat Bowien ohella mitä ilmeisimmin myös varhaista Roxy Musicia ja tekivät musiikkia, joka oli valovuosia edellä täkäläisiä aikalaisiaan.
Se oli tulevaisuuden musiikkia. Sellainen ajatus oli vuonna 1973 vielä mahdollinen.
Taas uusi dialektinen käännös: se oli myös menneisyyden musiikkia. Hectorin vuotta aiemmin ilmestynyt esikoistäyspitkä oli ollut nimeltään Nostalgia. Mirandoksen kenties paras biisi on sittenkin Olet lehdetön puu, tuo utuisessa kauneudessaan lähes sietämättömän osuva kuvaus päättyneestä rakkaudesta.
Monien parhaiden erolaulujen tapaan se ei kerro kahden ihmisen suhteesta, vaan näiden itsestään rakentamien illuusioiden yrityksistä kommunikoida. Se käy illuusioiden romahtaessa mahdottomaksi, ja illuusiot tapaavat romahtaa.
Vuoden 1973 Hector kanavoi tavallaan samoja pettymyksen tunteita kuin tämä nykyinenkin. Hän teki sen vain tuhat, miljoona kertaa paremmin.
Pessimismi on ollut hänessä aina.
Mirandoksen jälkeen Hectorin ja Bergströmien nerous ei vaikuttanut hetkeen tuntevan mitään rajoja. Tuli Syksyn säveleen tehty Lapsuuden loppu, jonka maailmanlopun näyt ovat täysin kurantteja tänä päivänäkin. Tuli Hectorock I (87 000 myynnillään Hectorin isoin albumihitti), jonka A-puolelta löytyy oma kaikkien aikojen suosikkini herran tuotannosta, eeppinen Jatkuvuus.
En itse asiassa ole varma, onko Suomessa koskaan tehty sen parempaa popkappaletta. Se vaikuttaa täysin hallitsemattomalta välähdyksenomaisten ajankuvien tulvalta: Nixonia, Chileä, joulukatua, Munkkiniemen ja Kaivopuiston snobijätkiä. Marlon Brandoa nussimassa nuorta likkaa takaapäin.
Panemisesta puhuminen sen oikeilla nimillä ei muuten ole tämän aikakauden Hectorin saavutuksista vähäisimpiä, vaikka nykyään onkin sinänsä legitiimiä huvittua vaikkapa Olen hautausmaa -biisin nyt koko maailmaa nain -rivistä.
Allapäisiä tienviittoja
Tässä surullinen teesi: vuoden 1974 jälkeen Hector ei ole koskaan ollut todella tärkeä artisti.
Ajoittain hän on yrittänyt. Liisa pien (1975) ja Kadonneet lapset (1978) tavoittelevat teemalevyn auraa ja onnistuvat osittain. Jälkimmäiseltä löytyy Hectorin pahamaineisten käännösbiisien ilmeinen ykkönen, Al Stewartilta tuoreeltaan napattu Kissojen yö, joka on klassikko.
Eurooppa (1981) mainitaan useimmin etsittäessä myöhempiä Hector-helmiä. Tuottaja Jukka Hakokönkään kanssa pyrittiin “vieraantuneeseen” soundiin, joka on epäilemättä innoittunut Hectorin vanhan kotijumalan David Bowien tuoreimmista tekemisistä siinä missä Reaganin ja Thatcherin valtakausien kirvoittamista kylmän sodan viimeisen vaiheen maailmanlopun tunnelmistakin.
Tässä vaiheessa Hector oli kuitenkin jo reaktionääri, muiden ajattelemien ajatusten kommentaattori. Eurooppa on todiste ajan hermolla olemisesta, mutta ei mistään muusta. Sen kylmä äänimaailma ei ole kestänyt aikaa.
1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa Hector koki uuden kaupallisen kultakauden. Levyt myivät kultaa ja platinaa, niiltä löytyy sellaisia hittejä kuin Jos sä tahdot niin, Yhtenä iltana tai Mulla ei oo rahaa.
Tai vuoden 1990 suurmenestys Juodaan viinaa, allapäinen tienviitta sitä seuranneille rimanalituksille. Kansaan menevä juomalaulu ei ole Hectorin omin laji, minkä tekstin viittaus “kolmen tähden jallupulloon” todistaa. Ei niin, että klaffivirhe olisi viinalle persoa kansaa haitannut.
1990-luvun lopussa tuli sitten Mestarit-projekti areena- ja stadionkeikkoineen ja ties kuinka paljon myyneine oheislevyineen. Olettaisin Hectorin tienanneen tuolloin musiikillaan enemmän kuin koskaan ennen tai jälkeen, mutta nämä rahat tulivat uskottavuuden rippeidenkin menetyksen hinnalla.
Ei häntä varmaan ole vihattukaan yhtä kiihkeästi koskaan ennen tai jälkeen. Minullakin oli ensimmäisen opiskelijakämppäni seinällä Jyrki Lehtolan kolumni, jossa ei varsinaisesti sanoja säästelty.
Muistelen median ja Hectorin olleen tuolloin eräänlaisessa pysyvässä sotatilassa. Herra Harma otti kaikki tölväykset itseensä, mutta toki kaupunkilaisjournalistien maneerisessa kiinnostuksessa oli jotain ennalta-arvattavaa. Tarvittiin vihollinen. Aina sellainen tarvitaan.
Nyt sen roolin hoitaa vaikkapa Arttu Wiskari, ja Hectorista on tullut harmiton alaviite.
Periaatteessa hän voisi saada rauhan. Moni artisti Suomessa ei ole saanut nauttia samanlaisesta menestyksestä vuosikymmenestä toiseen, koko ajan muuttuvassa maailmassa.
Mutta idealisti ei saa rauhaa koskaan. Ei, ennen kuin asiat ovat hyvin. Eivätkä ne koskaan ole.
Jokaisella meistä on oma Narniamme. Aika usein se sekoittuu oman nuoruuden maisemaan, silloin tunnettuihin tunteisiin, silloin ajateltuihin ajatuksiin.
”Se oli viimeinen, ei synny suurempaa
unelmista suurin on saada rakastaa
edes unelmaa”
– Viimeinen unelma (1994)