Ajattelen, siis sanoitan: Lyriikkablogissa heittäydytään filosofisiksi

Tuukka Hämäläiselle ei mikään ole pyhää, ei edes ikiaikainen ”viisauden rakastaminen”. Seuraavaksi tarkastellaan, millaisissa yhteyksissä rockarit ryhtyvät (tarkoituksella tai huomaamattaan) sanoituksissaan filosofisiksi.

Teksti: Tuukka Hämäläinen, kuva: BBC

Filosofiaa on kaikkialla, eikä siltä pääse pakoon rockissakaan. Tietysti tuon yli 2400-vuotiaan termin käyttö on sangen epämääräistä, etenkin kun tekstin muuttuessa yhtään vaikeammaksi se leimataan usein ”filosofiseksi”. Itse en nyt niinkään halua tutkia tätä filosofiaksi nimitettyä höttöä, vaan todellista filosofiaa. Myös rock-lyriikka tarjoaa runsaasti reittejä filosofiaan, etenkin siksi, että monet rock-lyyrikot ovat kulisseissa erittäin lukenutta porukkaa. On myös selvää, ettei tästä tehtävästä selvitä ilman progea.

Jack White kirjoittaa The Raconteursin Old Enough -biisissä seuraavasti: ”The only way you’ll ever learn a thing / is to admit that you know absolutely nothing.” Kyseessä on ehkäpä tunnetuin filosofinen ajatus, joka on peräisin itsensä Sokrateen suusta (toki Platonin kertomana). Idea on yksinkertainen, mutta monille etenkin teini-iässä (josta myös Old Enough kertoo) sangen mullistava: viisautta on myöntää, ettei tiedä varmasti mitään.

Idea piilee siinä, että vasta tietämättömyytensä tunnustettuaan on avoin arvioimaaan ja ottamaan vastaan tietoa. Sama ajatus putkahtaa esiin lukemattomilla lyyrikoilla, muun muassa Kansasin legendaarisessa hitissä.

Masquerading as a man with a reason
My charade is the event of the season
And if I claim to be a wise man,
it surely means that I don’t know

Carry on Wayward Son, san. Kerry Livgren (Leftoverture, 1976)

Useimmiten filosofia esiintyy rock-lyriikassa kahdessa roolissa: siihen joko viitataan epäsuorasti (kuten yllä) tai sitä väheksytään ohimennen. Esimerkiksi Ismo Alangon Kriisistä kriisiin -kappaleen kertoja mainitsee opiskelleensa filosofiaa – taka-ajatuksella, ettei siitäkään ollut mitään apua. Kirjoittajilla on usein epämääräinen kunnioitus filosofiaa kohtaan, mutta toisaalta sitä tekee mieli vähän potkia ja tuuppia paikoilleen. Jälkimmäistä henkeä voi aistia vaikkapa Stam1nan kappaleessa Elämän tarkoitus.

Lapsena kerrottiin: jos tuijottaa kiveä,
voi nähdä sen kasvavan, hengittävän ja elävän
Tuijotin aikani, onneksi pettyen oivalsin:
kasvoin ja hengitin itse, opetuksen sisäistin

Kiveen hakatut iäiset lauseet opettavat lapsenuskoa
Vanhat asettavat vastauksen: ”Kättä ylös, jos on kysyttävää”

Elämän tarkoitus, san. Antti Hyyrynen (Viimeinen Atlantis, 2010)

Hyrde osoittaa tekstissään – tarkoituksella tai tahattomasti – mikä ero on höttövertauksien ja filosofian välillä. Elämän tarkoitus -kappale henkii juuri sitä kriittistä asennetta, josta filosofiassa on kysymys. En tosin ole vakuuttunut, onko tämä tarkoitettu kappaleen tulkinnaksi. ”Kiveen hakatut iäiset lauseet” kattavat monien mielestä myös filosofian. Tämä on kuitenkin aivan puhdas väärinymmärrys. Filosofian klassikoita tulee kyllä tuntea, jotta voisi ymmärtää mitään niiden varaan rakentunutta, mutta minkään dogman noudattamisesta ei ole kysymys. Filosofian ytimessä on, Descartesin ilmausta käyttääkseni, epäilyn metodi.

”minä en koskaan milloinkaan
tule lausuntoja antamaan
sillä niiden takaa
petollisuus soi”

Kätketty kukka, san. A. W. Yrjänä (Veljeskunta, 1991)

Usein filosofiaa ei niinkään käsitellä, vaan siihen viitataan abstraktin metaforan tasolla. Tällöin jää kokonaan kuulijan kontolle ihmetellä, mitä sanoitukset kenties tarkoittavat. Jää myös arvauksen varaan kuinka paljon kirjoittaja mahdollisesti tietää filosofiasta vai onko kaikki vain tyhjänpäiväistä name-droppingia.

Tällainen tapaus on esimerkiksi King Crimsonin kappale In the Wake of Poseidon. Lyriikka tuntuu kovasti viittaavan antiikin maailmaan jo elementtien perusteella, mutta Platonin jälkeläisistä lauletaan jopa melko pilkalliseen sävyyn. Peter Sinfieldin teksti on hyvin vaikealukuista jo poeettisuutensa vuoksi, eikä konteksti asiaa yhtään helpota.

Plato’s spawn cold ivyed eyes
Snare truth in bone and globe.
Harlequins coin pointless games
Sneer jokes in parrot’s robe.
Two women weep, dame scarlet screen
Sheds sudden theatre rain,
Whilst dark in dream the midnight queen
Knows every human pain.

In air, fire, earth and water
World on the scales.
Air, fire, earth and water
Balance of change
World on the scales

In the Wake of Poseidon, san. Peter Sinfield (In the Wake of Poseidon, 1970)

Esimerkkinä erittäin ansioituneesta filosofisesta lyriikasta tulee nostaa esiin muun muassa Van der Graaf Generatorin solistina tunnettu Peter Hammill. Hammillin verbaalipainotteista musiikkia on kyllä hankala laskea minkäänlajin rokiksi, mutta sitäkin vapaampaa miehen ilmaisu on. Esimerkiksi loistavassa Our Eyes Give It Shape -kappaleessa Hammill ruotii objektivismin ja subjektivismin välistä konfliktia, sekä sen metafyysisiä ulottuuvuksia.

All’s not as it appears, this tale has many twists –
but if I wasn’t here documenting the story
would that mean that the plot did not exist?
Oh, would it not be absurd if there was no objective state?
What if the unobserved always waits, insubstantial,
till our eyes give it shape?

Our Eyes Give It Shape, san. Peter Hammill (Singularity, 2006)

Filosofian helpoimmin lähestyttävää puolta edustavat etiikka ja yhteiskuntafilosofia, ja siksipä niihin viitataan monissa kappaleissa Tom Waitsin Come on up to the Housesta The Offspringin The Meaning of Lifeen. (Myös elämän tarkoitus kuuluu viime kädessä tähän kategoriaan, vaikkei sitä ole kukaan suoraan käsitellytkään sitten ammoisten aikojen.)

Tällä saralla ei voi olla mainitsematta Rushin Neil Peartia, jonka tuotannosta löytyy tolkuttomasti taidokasta moraalifilosofiaa. Monta kappaletta tulee mieleen, mutta nostetaan esiin aliarvostetun Test for Echo -albumin kappale The Colour of Right. Viimeisten rivien vertauskuva lähentelee neroutta: etäisyys ja asioiden ”paino” vaikuttavat siihen, mikä näyttää oikealta.

A quality of justice
A quantity of light
A particle of mercy
Makes the color of right

Gravity and distance
Change the passage of light
Gravity and distance
Change the color of right.

The Colour of Right, san. Neil Peart (Test for Echo, 1996)

Filosofian läsnäolo rock-lyriikassa kilpistyy viime kädessä tulkintakysymykseksi. Monien mielestä se on yhdentekevää, kuten itse filosofiakin. Kyseenalaiseksi asettuu helposti sekin, mikä kaikki sitten lasketaan filosofiaksi. Tässä kontekstissa vaikkapa ”elämän tarkoitus” lasketaan filosofiaan, mutta akateemisessa filosofiassa moiset haihattelut pääsisivät korkeintaan vitsin tasolle.

Filosofiaa voi kuitenkin lähestyä myös kansankielisesti, kuten vaikkapa Jarkko Martikainen tekee monissa kappaleissaan. Viime kädessä vaikeimmankaan lyriikan ymmärtäminen ei edellytä minkääntasoista filosofian tuntemusta – mutta monesti juuri filosofia voi avata uusia näkökulmia ja yhdistää yksilöllisenkin pohdinnan laajempaan kontekstiin.

Filosofeista itsestään kirjoitetaan harvemmin suoraan, mutta Monty Python tarjoaa tästä hienon näytteen, johon on hyvä lopettaa. Eric Idlen kirjoittamassa kappaleessa filosofit paljastuvat koviksi juomamiehiksi. Tässäkin tapauksessa keskeinen vitsi avautuu kaikille, mutta monet säkeet sisältävät kekseliäitä viittauksia filosofian historiaan.

Immanuel Kant was a real pissant
Who was very rarely stable
Heidegger, Heidegger was a boozy beggar
Who could think you under the table
David Hume could out-consume
Schopenhauer and Hegel
And Wittgenstein was a beery swine
Who was just as schloshed as Schlegel

There’s nothing Nietzsche couldn’t teach ya
’Bout the raising of the wrist
Socrates himself was permanently pissed

Bruce’s Philosophers Song, san. Eric Idle (mm. The Monty Python Matching Tie and Handkerchief, 1973)