Backstreet Boys konsertoi tänään Hartwall-areenalla. Julkaisemme tapauksen johdosta Markus Hildenin Rumbaan 2/14 kirjoittaman kattavan artikkelin kolmen poikabändin vaiheista ja saavutuksista. Lue juttu tästä. Backstreet’s back, alright!
Teksti: Markus Hilden, kuva: Backstreet Boys
Poikabändi-sanasta tuli viimeistään 1990-luvulla hieman alentava termi, vaikka sellaisiksi on voitu nimittää ihan kaikkia harmonisesti laulavia, nuorista miehistä koostuneita ryhmiä aikojen alusta lähtien.
Jos mittarina pidetään teinihysteriaa, The Beatles oli ensimmäinen poikabändi. Jos taas korostetaan lavalla vahvasti liikkeeseen tukeutuvaa esiintymistä ilman instrumentteja, uranuurtajiksi voidaan nimetä tuottaja Maurice Starrin luomukset New Edition ja New Kids on the Block.
Pop-ilmiöiden lyhytikäisyys kiteytyy usein poikabändeihin. Jo sanaan itseensä kätkeytyy nuoruutta ja väliaikaisuutta: kukaan ei ole ikuisesti poika, joskus pojasta kasvaa mies. Kun kohdeyleisö on usein nuorta, viiden vuoden uraa huipulla voi pitää erinomaisena saavutuksena. Take That ja Backstreet Boys ovat kuitenkin nauttineet menestyksestä jo parin vuosikymmenen ajan. Miten se on mahdollista?
The Monkeesin tuottajia Bob Rafaelsonia ja Bert Schneideria voidaan pitää poikabändi-ideologian kantaisinä, sillä he tajusivat 1960-luvun lopulla koota hyvännäköisistä pojista yhtyeen televisiosarjaan. Davy Jonesin johtama Monkees oli alusta lähtien tehty surffaamaan Beatlesin valtavan suosion nostattamilla aalloilla. Jimi Hendrix joutui lopettamaan lämppärinpestinsä bändin kiertueella kyllästyttyään siihen, ettei hänen soittoaan kuulunut kirkumisen alta.
Sittemmin poikabändejä on koottu monella tavalla lehti-ilmoituksista kykykisoihin. Vuonna 1990 manchesterilaisen mallitoimiston pomolla Nigel Martin-Smithillä oli kasassa neljä poikaa yhtyeeseen nimeltä Kick It, ja hän haki lehti-ilmoituksessa viidettä – olihan muutama vuosi aiemmin ilmiöksi nousseessa New Kids on the Blockissakin viisi jäsentä.
Ilmoitus herätti 16-vuotiaan Robert Williamsin huomion. Hän täydensi ryhmän, joka opittiin myöhemmin tuntemaan nimellä Take That.
Martin-Smith oli jo määrännyt jäsenille vaadittavat roolit. Gary Barlow’sta tuli keulakuva, sillä hän oli esiintynyt sikäläisillä klubeilla ja kirjoittanut kappaleita. Howard Donald ja Jason Orange olivat kulmakunnan parhaita tanssijoita. Mark Owenin tehtävä oli näyttää hyvältä. Williams oli mukana, jotta mukaan saataisiin hieman väriä ja särmää – hän ei ollut kummoinenkaan tanssija tai laulaja.
Take That oli aluksi managerinsa rahankeruuprojekti, mutta se kasvoi lopulta popin jättiläiseksi lahjakkuuden ja tinkimättömän työn ansiosta. Bändi kiersi ensin esiintymässä muun muassa pienillä homoklubeilla, joista kokoonpano onnistuikin saamaan melko vahvan fanikannan. Sen riemuksi bändi harrasti keskenään Do What U Like -videolla hyytelöleikkejä, jotka eivät sopisi tämän päivän poikabändin habitukseen.
Homojen lisäksi muukin popnuoriso lämpeni viimeistään A Million Love Songs– ja Could It Be Magic -biisien myötä. Ensimmäinen brittilistan ykkönen Pray oli heidän kahdeksas singlensä. Lopulta vain Yhdysvallat jäi Take Thatiltä valloittamatta, vaikka Back for Good (1995) oli iso hitti sielläkin.
Noihin aikoihin ristiriidat railakkaampaa elämää hamunneen Robbie Williamsin ja laulunkirjoittajana kyntensä näyttäneen, useimmat soolo-osuudet laulaneen Gary Barlow’n sekä managerin ja levy-yhtiön välillä paisuivat ylitsepääsemättömiksi. Williams lähti yhtyeestä kesällä 1995. Pian tämän jälkeen tapahtunut jäljelle jääneen nelikon hajoaminen sai fanikunnan tolaltaan. Eräs musertunut fani ilmoitti television nuortenohjelmassa Jyrkissä soittavansa auttavaan puhelimeen, ”vaikka mutsi sanoisi mitä vaan”. ”Ihan sama, vaikka joku ampuis nyt”, innokas kannattaja kuvaili tuntojaan.
Poikabändin fanittaminen ei oikeastaan juuri eroa yksittäisen laulajan tiiviistä seuraamisesta, mutta siinä voi koota ympärilleen heterogeenisemmän perheen. Onhan yksittäisiä fanituksen kohteita useita: varsinaisen yhtyeen lisäksi sen yksittäiset jäsenet. Lopputuloksena on parhaassa tapauksessa ulkopuolisen näkökulmasta käsittämätön massahysteria. Eikä kukaan ymmärrä, miltä lempibändin hajoaminen tuntuu – paitsi muut fanit.
Take Thatillä ei kuitenkaan ollut juuri muita vaihtoehtoja kuin hajota. Ilman Robbie Williamsia he olivat siinä ajassa tuuliajolla. Heiltä puuttui särmä, eivätkä he eronneet enää merkittävästi esimerkiksi hivenen sliipatummasta Boyzonesta. Viimeinen singlekin oli cover Bee Geesin How Deep Is Your Lovesta. Boyzone levytti myöhemmin syksyllä 1996 oman Bee Gees -versionsa Wordsin.
Take Thatin katoaminen vaikutti lopulliselta. Sekä Barlow’n että Owenin soolourat ehtivät vaipua unholaan, eikä heistä kuulunut juuri mitään, ennen kuin Owen sai julkkis-Big Brotherin ansiosta kohtuullisen brittihitin singlellä Four Minute Warning (2003).
Vuonna 2005 televisiodokumentin jälkeen tapahtunut Take Thatin paluu oli yllätys, mutta tervetullut sellainen. Vanhoista faneista oli kasvanut perheenäitejä ja aikamiehiä, mutta se oli juuri otollinen kohderyhmä aikuiselle Take Thatille – aivan kuten erääksi historian suurimmista brittitähdistä kehittyneelle Williamsillekin. Ryhmä seisoi yleisön edessä arvokkaana, mutta taika oli tallella.
Musiikin suhteen omavarainen Take That levytti lopulta ilman Williamsia uransa myydyimmät albumit Beautiful Worldin (2006) ja The Circusin (2008) sekä hänen kanssaan lähes yhtä massiivisesti menestyneen Progressin (2010). Uusi levy ilmestynee tänä vuonna. Kokoonpanon suosio on keskittynyt 1990-lukua vahvemmin Brittein saarille, mutta kiertueet ovat myyneet stadioneita loppuun myös Pohjoismaissa. Suomessa Take That esiintyi viimeksi vuonna 1994.
Pari vuotta Take Thatin jälkeen suosioon noussut Backstreet Boys oli alusta lähtien selvästi ensin mainittua harmonisempi ryhmä, joka on pysynyt koossa tähän päivään asti. Bändi on toiminut tasaisesti viisihenkisenä jo vuodesta 1993, Kevin Richardsonin muutaman vuoden mittaista taukoa lukuun ottamatta.
Backstreet Boysin kehityksessä näkyy yhtenäisempi kaari aikuisuuteen. Samoista piireistä toisensa löytäneet Brian Littrell, Kevin Richardson, A.J. McLean, Howard Dorough ja Nick Carter tulivat heti alusta lähtien hienosti toimeen keskenään ja täydensivät toisiaan ilman Take Thatin kaltaista jyrkkää roolitusta. Nuoren sydäntenmurskaajan asema lankesi kuin itsestään Carterille, joka oli ensimmäisten levytysten aikaan vasta 15-vuotias.
Manageri Lou Pearlmanin – ”Creep extraordinairen”, joka joutui myöhemmin vastaamaan talousrikoksista ja jota on myös epäilty manageroimiensa esiintyjien seksuaalisesta hyväksikäytöstä – piiskaamana ”Bäkkärit” löivät läpi ensin Euroopassa. Tässä heitä auttoi ruotsalainen Denniz Popin ja Max Martinin johtama tuotantotiimi. Backstreet Boys oli myös lähtölaukaus Max Martinin vaikuttavalle uralle: myöhemmin hän tehtaili hittejä Jive Recordsin muille löydöille ’N Syncille ja Britney Spearsille sekä lukemattomille muille isoille nimille.
Backstreet Boysin ensimmäinen isompi hitti Yhdysvalloissa oli Quit Playing Games (With My Heart). Se julkaistiin kesällä 1997 eli pari vuotta sen jälkeen, kun We’ve Got It Goin’ On oli herättänyt huomiota vanhalla mantereella.
Samoihin aikoihin Jive Records toi ovelasti markkinoille ’N Syncin luomaan kilpailutilannetta Yhdysvalloissa. Myös ’N Sync oli Lou Pearlmanin luomus. Muualla maailmassa yhtye ei ikinä onnistunut vastaamaan aiemmin jalansijaa saaneen Backstreet Boysin suosioon, mutta USA:ssa vaakakuppi kääntyi vuosituhannen vaihteessa Justin Timberlaken ja kumppaneiden hyväksi. ’N Sync loppui kuitenkin jo seitsemän vuoden toiminnan jälkeen vuonna 2002, eikä jatkoa ole kuulunut. Muut jäsenet jäivät tähdeksi syntyneen Timberlaken taustalla täysin statisteiksi, mikä ei ole otollisin lähtökohta poikabändin ryhmädynamiikan kannalta. Jopa Williamsin ja Barlow’n kaltainen vastakkainasettelun luoma jännite puuttui ’N Syncistä kokonaan.
Backstreet Boys sen sijaan jatkoi vahvasti aina 2000-luvun puoliväliin asti, kunnes heidän luonnollinen hittivirtansa alkoi hiipua. Silti yhtye on senkin jälkeen tehnyt areenakiertueita toisensa jälkeen. Kokoonpano saapuu pian Helsingin Hartwall-areenalle – vanhana ja väsyneenä tai elämää ja suosiota nähneenä, sanojasta riippuen.
Poikabändit eivät suinkaan jääneet ilmiönä 1990-luvulle, vaikka niiden rooli ei ole ollut popmaailmassa hetkeen yhtä näkyvä. Erilaisia yrittäjiä on piisannut vaikka kuinka B2K:stä, Euroviisuissa paluun tehneestä Bluesta ja historiallista listamenestystä saavuttaneesta Westlifesta The Wantediin.
Mikään ei kuitenkaan ole ollut niin suuri tapaus kuin brittiläis-irlantilainen One Direction. Bändi perustettiin vuonna 2010, kun Niall Horan, Zayn Malik, Liam Payne, Harry Styles ja Louis Tomlinson osallistuivat kukin yksin Britannian X Factoriin. Jatkopaikkoja ei herunut, mutta sarjan tuottajat haistoivat markkinaraon ja lopulta pojat sijoittuivat yhdessä kisan kolmanneksi.
Nyt One Direction on maailman suurin popyhtye, jossa yhdistyvät musiikillisesti 2000-luvun alkupuolella suosittujen Bustedin ja McFlyn poprock-tyyli sekä perinteisen tanssivan ja laulavan poikabändin ulkomuoto. Erona yleensä vahvasti parin keulahahmon vetämään normaaliin poikabändikokoonpanoon on se, että One Directionin jäsenet ovat kaikki melko tasavertaisesti äänessä. Lisäksi sosiaalisen median keinot ovat tehneet heidän fanittamisestaan osallistavampaa, mikä näkyi myös viime numerossa julkaistussa Rumban lukijaäänestyksessä. Take Thatin manageri pyysi aikoinaan jäseniä pitämään mahdollisimman matalaa profiilia, mutta One Direction on faneille jatkuvasti läsnä. Myös fanien oma yhteisö on sosiaalisen median ansiosta tiivis.
On vaikea eritellä, miksi juuri One Directionista tuli maailmanlaajuinen ilmiö, vaikka itse X Factor -sarja on joka maassa erilainen. Kenties uusi sukupolvi vain tarvitsi oman Bäkkärinsä tai Take Thatinsä. Ainakin Midnight Memories -kolmosalbumia kuunnellessa tulee selväksi, että yhtyeeltä löytyy se mystinen ’x factor’.
Artikkeli on julkaistu Rumbassa 2/14.