Cheek on yksi Suomen suurimmista poptähdistä 2010-luvulla. Se yksin riittää nostamaan hänet samaan sarjaan Dannyn tai Tapani Kansan kaltaisten ikiviihdyttäjien kanssa. Mutta kuinka kaikki kävi, ja mikä hänet nosti viihteen ykkösliigaan? Lue Jami Järvisen toimittama, Rumbassa 10/13 julkaistu artikkeli tästä.
Teksti: Jami Järvinen
Lievästi pyylevöitynyt, mutta muuten hyväkuntoinen vanhus esiintyy laumalle huonompikuntoisia, itseään tukevampia ihmisiä. Suorana lähetyksenä maailmalle näytettävä 50-vuotistaiteilijajuhlakonsertti on järjestetty valtavassa urheiluhallissa. Tupa on täynnä, mutta ennen kaikkea katsojaluvut ylittävät odotukset. Kukapa olisi uskonut, että vielä näinä totaalisen yksilöllisyyden aikoina voidaan koota miljoonia ihmisiä samanaikaisesti vastaanottimiensa ääreen?
On vuosi 2048. Areenan konfettisade lähetetään kirkkaana kolmiulotteisena teräväpiirtokuvana suoraan näköhermoon. Lavalla kekkaloivan artistin jokainen ihohuokonen, finni ja hilse säihkyvät anteeksiantamattomasti kotikatsomossa asti. Siksi esiintyjä on ollut pakko ehostaa viimeisen päälle. Onneksi tiimi on ammattitaitoinen. Harva tietää, että päätähden olkatopatun T-paidan alla on piilossa joustava mutta vankka korsetti. Hänen kaljuuntunutta päätään peittää siististi suittu lyhyttukkainen peruukki. Iho ei kiiltele hiestä, maksaläiskät ja suonikohjut on joko leikattu tai peitetty paksuilla meikkikerroksilla.
Mutta hän on juuri täyttänyt 67 vuotta. Sitä ei voi kätkeä. Hän on vanha ja kulunut. Posket roikkuvat, velton kurkun peitoksi on kääräisty armelias silkkihuivi.
Kotona lapset pyörittelevät kyllästyneinä silmiään lähetyksen pysäyttäessä koko maan. Taas heidän yli-ikäiset vanhempansa käyvät loputonta verkkokeskustelua artistista, joka kähisee viidenkymmenen vuoden laulu-uran rampauttamalla äänellään jotakin irrotetusta sokasta ja kesätöistä. Taustalla ulisee kuoro ja sinfoniaorkesteri. Vanha patu on täysin mielenkiinnoton hahmo. Jostain syystä, jota he eivät voi käsittää, tämä ukkeli myy aina vain stadionit täyteen, räppää Maamme-laulun itsenäisyyspäivänä ja vierailee jokaisessa julkisessa keskustelussa. Ja onpa älytön taiteilijanimi. Cheek. Voi Jeesus.
Kyllä, mikäli Jare Tiihonen pysyy elossa ja jatkaa musiikkiurallaan, hänestä kasvaa täysin väistämättä legenda. Häntä aletaan kutsua raspikurkuksi, hänen ääntään sinivalkoiseksi – tai mikä ikinä onkaan tulevaisuuden isänmaallinen väriyhdistelmä. Tästä ajasta ikuisuuteen Cheek on tuomittu kantamaan pölkkypäistä englanninkielistä taiteilijanimeään, osallistumaan hyväntekeväisyysgaaloihin, kertomaan urastaan dokumentaristeille. Hänestä tulee Danny.
Jossain mielessä hän on sitä jo nyt.
Cheek esiteltiin iskelmäkansalle Vain elämää -ohjelmassa. Hän oli tehnyt sitä ennen jo kunnoitettavan pitkän ja laajan uran, joka sekä turvasi paikan juorulehtien palstoilla että kohotti hänen nimeään ylimpiin sarakkeisiin verotiedoissa. Mutta Neumannin kyyneleet veivät hänet tähteyteen.
Aluksi kaikki meni pieleen: Tiihonen oli ujo, muodollinen ja jäykkä kuin poronsarvijauhoa nuuskannut vatupassi. Kaija Koon rehevä viinintuoksuinen lupsakkuus, Erinin tolkuton keppostelu ja Jonne Aaronin niiskuttava reppanuus puuttuivat. Jari Sillanpään nallekarhumainen myhäily sulatti kaikki paitsi lahtelaisräppärin.
Viikko toisensa perästä kotikatsomoihin toimitetussa sentimentaalisessa ryhmähalissa Cheek jäi ulkopuolelle. Hän ei suostunut laulamaan toisten biisejä. Hän julisti suureen ääneen olevansa täysin kyvytön osallistumaan mihinkään. Ryömiminen ”käytettyyn makuupussiin” kauhistutti, maalaaminen kankaalle oli hänelle tuskallisen ylivoimainen haaste. Kun muut osallistujat jääkuningatar Katri Helenaa myöten pulppusivat pitopöydässään homeerista naurua, Cheek tyytyi vain konemaisesti raottamaan huulensa jakoavainmaiseen hymyyn kuin ihmisten keskuuteen soluttautunut terminaattori.
Kaikeksi onneksi suomalaisen tositelevision kirjoittamattomat säännöt suosivat niitä, jotka eivät sopeudu formaattiin. Jare Tiihosen kömpelyys, joka oli yhdistelmä avuttomuutta ja arroganssia, nosti hänet koko muun joukon yläpuolelle.
Kankeus on Jare Tiihosen tavaramerkki. Hän ei hallitse sapelitanssia sanan säilällä. Kun Cheekiä pyydettiin räpäyttämään jotain malliksi tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla, hän sai kaikista ennakkovalmisteluista huolimattakin puserrettua systeemistään ulos vain lauseet ”Linnassa Jennin ja Salen kaa” ja ”ulkona varmasti paleltaa”. Loput riimit hän korvasi ”aa, aa” -urahduksilla.
Esitys herätti naurua, mutta YouTuben hittikuningasta sellainen ei kosketa. Tiihonen tietää, että on parempi mokata suorassa lähetyksessä Linnan juhlissa kuin onnistua riimittelyssä kenenkään kuulematta karhukirjeiden täyttämässä opiskelijasolussa. Kansa sietää paksua lompakkoa paremmin, jos siihen ei liity älyllistä ylivertaisuutta. Mikään ei ole yhtä kauheaa kuin artisti, joka on kuulijoitaan tietävämpi.
Tässä on myös Cheekin suurin haaste. Rap kuuluu reggaen ja punkin ohella niihin musiikkilajeihin, joiden odotetaan olevan yhteiskunnallisia. Syyt ovat historialliset. Etenkin suomalaisen rap-muusikon avatessa suunsa sieltä odotetaan tulevan luokkatietoista pauhua sisältävää anarkosyndikalistista saarnaa.
Cheek toimii toisin. Hän ei ole koskaan motkottanut yhteiskunnallisista epäkohdista, sukupuolten tasa-arvosta, seksuaali-identiteetin hakemisen vaikeuksista tai edes graffititaiteilijoiden kokemasta arvostuksen puutteesta. Sen sijaan hän on kehuskellut autoillaan ja menestyksellään.
Onko Cheek siis äärioikeistolainen muusikko? Ovatko hänen faninsa kokoomusnuoria? Pakko olla, koska muutenhan hän tekisi duettoja Palefacen kanssa.
Väärin! Harhan aiheuttaa keskustelukulttuurissa piilevä paha tapa hakea vastakohtia. Jos joku ei ole helakanpunainen sosialisti, hänen on oltava pikimusta fasisti. Kun kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki totesi Gloria-lehden haastattelussa ”näiden cheekien” olevan hänen kirjanpidossaan ”hirveää sontaa” (kuten toimittaja suomensi stadilaispoliitikon käyttämän skeida-sanan), hän ei ottanut kantaa sampleihin, sovituksiin, riimeihin tai yhtään mihinkään musiikillisiin ominaisuuksiin. Hän toi julki inhonsa rap-kulttuuriin, ”jossa uhotaan rahalla, isoilla autoilla ja videoissa pyörii vähäpukeisia naisia”.
Ministeri iski kirveensä kiveen, sillä Cheek ei edusta bling blingiä. Jare Tiihonen ei tee oikeistolaisia biisejä. Hän ei vaadi julkisen sektorin leikkaamista saati ehdota ulkomaalaisten muiluttamista. Hän ei edes erityisemmin kyykytä naisia videoillaan. Hän ei peittele pankkitilinsä hyvää saldoa, mutta suhtautuu sittenkin voittoonsa hiukan surumielisesti.
Cheek ei uhoa, Cheek toteaa.
Sen perusteella, mitä julkisesti Jare Tiihosesta tiedetään, hän ei ole erityisen tuhma poika. Seurustelukumppaneita tai yhden yön sutinoita Tiihosella ei ole lainkaan, mikäli viihdeuutisiin on luottaminen. Vahvistettuja kiss and tell -juoruja hänestä ei kerrota edes Vauva-lehden keskustelupalstalla. Porvarillinen räppäri on suhdekuvioissaan keskimääräistä punavihreää kansalaisoikeusaktivistia siivompi.
Cheekin suurin saavutus ei ole pelkästään hänen käsittämätön menestyksensä. Hän on suomalaisen populaarimusiikin suurin sillanrakentaja, oikea pontifex maximus. Hän on tehnyt alusta asti omanlaistaan musiikkia, joka ei niinkään levitä rap-tietoisuutta massoihin vaan laajentaa iskelmän välinekirjoa.
Suomalaisessa popissa Cheek on hyvässä seurassa. Hänen biiseissään toistuva kovan työn, yrittämisen ja sisun ylistäminen sekä hellän elämänkumppanin etsintä ovat täysin linjassa vaikkapa Matin ja Tepon koko tuotannon kanssa.