Eurodancen salaisuus – Miksi hattarankevyt dancepop valtasi Suomen 1990-luvulla?

We Love the 90’s -festivaali on vallannut tänä viikonloppuna Helsingin Suvilahden. Julkaisemme tämän kunniaksi katkelman Rumbassa 7/14 ilmestyneestä eurodance-spesiaalista, jossa Anton Vanha-Majamaa tutki, miksi 1990-luvun dance-nimet pysyttelevät aina vain keskuudessamme.

Teksti: Anton Vanha-Majamaa, kuvassa: 2 Unlimited

Kun puhutaan ysäripopista, puhutaan ennen kaikkea eurodancesta. Sen alkua on vaikea määritellä tarkkaan, mutta KLF:n 3 A.M. Eternal (1989–1992), Black Boxin Strike It Up (1991) ja 2 Unlimitedin No Limit (1993) mainitaan usein sen yhteydessä. Kappaleista löytyy yksi tai useampi niistä elementeistä, jotka eurodanceen useimmiten liitetään: synariffi, korkea naisääni, räppäävä miesääni ja 110-130 bpm:n tahti.

Eurodancen tekstisisällöt ovat puhdasta hattaraa. Se saattaa vaihdella E-Typen hevimaneereista Aquan barbiaiheisiin karkkifantasioihin, mutta yleissävy on äärimmäisen kevyt. Tekstit ovat usein puhdasta dadaa, kuten Mr. Presidentinayaya Coco Jamboo” tai DazenUm-bap-paa-eo-eo Um-bap-paa-oo”.

YleX:n perjantai-illoissa Parasta ennen -ohjelmaa tekevä ysäriekspertti Matti Airaksinen näkee genren syntyneen juuri 2 Unlimitedin myötä. Belgialais-alankomaalainen yhtye ehti julkaista ysärillä neljä studioalbumia ja myi levyjään liki 20 miljoonaa kappaletta. Get Ready for This (1991), No Limit (1993) ja Tribal Dance (1993) olivat isoja singlehittejä.

”Ihan ysärin alku oli vielä aika klubimusa- ja teknopohjaista. 2 Unlimitedin debyyttilevy Get Ready! vuonna 1992 on hyvin keskeisessä roolissa eurodancen synnyssä. Olen aina sanonut, että jos avaruuskapselilla joku biisi pitäisi taivaalle lähettää, se olisi No Limit. Se kiteyttää koko vuosikymmenen”, Airaksinen sanoo.

Ysäriä yli seitsemän vuoden ajan ohjelmassaan soittanut ja myöhemmin myös dj-keikoilla vuosikymmentä esitellyt Airaksinen näkee selkeän eron siinä, mitä tanssimusiikki oli vuosina 1990–91 ja mitä se oli sen jälkeen.

”Jos soittaa kamaa ihan ekoilta vuosilta, kappaleissa on niin karmea kasariviba, että joutuu oikein tarkistamaan vuosikymmenen. Vasta niiden jälkeinen kama kuulostaa oikeasti ysäriltä.”

Kultakausi sijoittuu Airaksisen mukaan jonnekin vuosikymmenen puoliväliin. Sieltä löytyvät monelle ne kaikista rakkaimmat (ja inhotuimmat) renkutukset: Captain Jackin Captain Jack (1995), Rednexin Cotton Eye Joe (1995), E-Roticin Fred Come to Bed (1995), Paradision Bailando (1996), Mr. Presidentin Coco Jamboo (1996), Aquan Barbie Girl (1997), Dazen Superhero (1997) sekä E-Typen Angels Crying (1998) tulivat tutuiksi kokonaiselle sukupolvelle F1- ja Rantarock-kokoelmalevyiltä. Suomesta tulivat näiden lisäksi vielä Movetronin Romeo ja Julia (1994), Aikakoneen Odota (1995) sekä Waldo’s Peoplen U Drive Me Crazy (1998).

Eurodancen maantieteelliset keskittymät ovat selkeät: valtaosa artisteista tulee Ruotsista, Saksasta tai Alankomaista. Syy tähän on yksinkertainen.

”Siellä on vain niin kovia tyyppejä. Mieti nyt: E-Type on tehnyt levynsä Max Martinin kanssa – kaverin, joka sittemmin loi koko 2000-luvun alun yhdysvaltalaisen popmusiikin. Saksassa ja Hollannissa on samaten ollut huippukovia tuottajia. Eurodancessa on aina ollut kyse vahvoista tuottajista, joiden eteen on sitten otettu jotain heiluvia marionetteja”, Airaksinen kuvailee voittokaavaa.

Keskiössä ovatkin nimenomaan tuottajat ja kappaleet – eivät esittäjät itsessään. Useimmissa tapauksissa yleisölle on ihan sama, kuka lavalla heiluu.

”Ja se kepeys onkin juuri siinä. Kaikki tietävät, että nyt kiertävä Captain Jack on ties kuinka mones inkarnaatio, Mr. Presidentissä on se yksi alkuperäinen kundi mukana ja E-Roticissa on jotkut kaksi ähkivää saksalaista mimmiä”, Airaksinen nauraa.

Se, että esiintyjät ovat selkeästi toissijaisia, kertoo Airaksisen mukaan paljon koko vuosikymmenestä. 1990-luvullakin diggailtiin biisejä, ei kokonaisia levyjä. Yleisölle oli ja on aivan sama, kuka ne esittää tai tulevatko ne playbackinä.

Biisikeskeisyys kulki ainakin osin rinnakkain musiikkiteknologian kehityksen kanssa. 1990-luvulle tultaessa cd oli vakiinnuttanut asemansa pääasiallisena musiikkiformaattina. Sen etu oli digitaalisuudessa: kaukosäätimellä kuulija pystyi kelaamaan levyn suoraan paitsi lempibiisiin, myös lempikohtaan tuossa biisissä.

Kun musiikki muuttui digitaaliseksi, sen aikajänne rutistui kasaan. Levy ei enää kestänyt 30-50 minuuttia, vaan kuulija pystyi konstruoimaan oman kuuntelukokemuksensa vapaasti. Tylsät kohdat saattoi skipata tai kuunnella vaikka tuplanopeudella. Artisti tai levy-yhtiö ei enää kuratoinut kuuntelukokemusta, sen teki kuulija itse.

Tämä sopi välittömään, usein pinnalliseksi väitettyyn kokemukseen keskittyneelle sukupolvelle. Sille, josta ysäri muistetaan. Sille, jolle maailma alkoi todella olla osteri, josta saattoi poimia pelkät herkkumehut. Sille, joka syntyi laman jälkeen ja päättyi vuosituhannen vaihteen IT-buumiin.

Eurodance on kenties tämän väitetyn aikakauden ja ideologian ilmentymä. Se on helppoa ja välitöntä, usein pienimmillä yhteisillä nimittäjillä pelaavaa äärimmäisen fyysistä musiikkia. Se ei ota itseään eikä maailmaa vakavasti.

Ehkä siksi sen paluu myös tuntuu helpommalta ja luontevammalta, ja ehkä siksi artisteihin ei kohdistu yhtä suurta kritiikkiä. Vai oletko kuullut kenenkään spekuloivan, onko Captain Jack takavuosiensa terässä? Harmittaako ketään, ettei lavalla edes ole se alkuperäinen Captain Jack?

”Kaikki ovat kuitenkin niin kauheassa humalassa ja kaikilla on kivaa, se riittää. Yleisö tai etenkään artistit eivät kaipaa yhtään mitään muuta”, Airaksinen tiivistää.

Lue koko artikkeli Rumbasta 7/14.