Hyvinvointivaltion sossugangsterit – Millainen onkaan suomalaisen hiphopin uskottavin syrjäytymiskokemus?

Tuuttimörkö.

Oskari Onninen kirjoitti Rumbaan 4/14 kolumnin kotimaisen laitapuolen hiphopin hankaluuksista. ”Jos kaksi asiaa on vaikea sovittaa yhteen, niin Suomi ja oikeat gangsterit”, hän toteaa.

Teksit: Oskari Onninen, kuva: Jenna Pietikäinen (Tuuttimörkö)

En jaksa tehdä midii, en todellakaan tehdä midii”, riimittelee Tuuttimörkö biisissään .

Ja kas, siinä on suomalaisen hiphopin uskottavin syrjäytymiskokemus. Ja kas, sen lausuu artisti, josta ei ota selvää, onko hän tosissaan vai onko kaikki pelkkää performanssia.

Mutta se on Tuuttimörölle ainoa tapa kuulostaa uskottavalta. Sillä jos kaksi asiaa on vaikea sovittaa yhteen, niin Suomi ja oikeat gangsterit.

Vuonna 2007 ilmestyi suomalaisen hiihtopiporapin kulmakivilevy, Julma-Henrin ja Syrjäytyneiden Al-Qaida Finland.

Levyn julkaisun aikoihin Julma-Henri veti poliisia työllistäneen ämpärinhakkauskeikan Piritorilla. Hänen aikeensa oli näyttää Vaasankadun ympäristö samanlaisena kuin Petos ja Steen1 olivat kuvanneet Itä-Helsingin: tehdä kaduista hyvinvointivaltion katvealueita, kovia paikkoja, joissa kaikki voivat pahoin, aseet viuhuvat eivätkä päähän potki vain stevarit vaan koko yhteiskunta.

Mutta ei Kontula ole Compton tai Mellunmäki Memphis. Eikä niistä sellaisia tule. Päinvastoin.

Al-Qaida Finlandin pohjavire kahtiajakautuvasta yhteiskunnasta on muuttunut kuudessa vuodessa levyn ilmestymisaikojakin ajankohtaisemmaksi, mutta uskottavalta levy ei kuulostanut ilmestyessään – eikä se kuulosta siltä vieläkään.

Pikemminkin niin Julma-Henrin kuin Steen1:n ja Petoksen yritykset tuoda gangsta rap -perinne Suomeen näyttävät kornilta ja tyrskähdyttävän nololta pahoinvointivaltiouholta. Heidän kuvitelmiensa rinnalla Virpi Suutarin herttoniemeläissyrjäytyneitä kuvaavan Hilton!-dokumentin vuokratalokin vaikutti siltä Hiltonilta, johon sen nimi viittasi: hotellilta.

Jos Suomessa haluaa olla oikea gangsteri, jäljelle jää yksi vaihtoehto: on määrättävä alamaailmalle omat säännöt, on muutettava mielikuvitus-Memphisiin ja on tiedostettava se, että hyvinvointivaltiossa gangsterit elävät sosiaaliturvalla.
KC/MD Mafia, Tuuttimörkö, Dj Kridlokk ja varsinkin Eevil Stöö ovat tajunneet, että Suomessa gangsterius on eksentrinen performanssi, ei arkea.

He eivät yritä löytää Helsingistä ghettoja tai katu-uskottavia puolia, vaan pelaavat kaduilla oman elämänsä Grand Theft Autoa ja pilvipäissään uskovat elävänsä suomennetuissa viiden pennin Memphis-kliseissään.

KC/MD Mafian rinnakkaistodellisuudessa rikos on yhtä kuin tökerö kaljavarkaus Valintatalossa ja uho sitä, että Stöö jaksaa muistuttaa albumilistan ykkössijastaan – ja kenties seuraavaksi YleX:n tuoreesta räppäriäänestysvoitostaan.

KC/MD Mafian gangsterimaailma on nyrjähtänyt ja koominen, mutta se on onnistunut siksi, ettei sille ole olemassa alleviivattuja tulkintaohjeita. Sen rivien väleissä on sitä paitsi toinenkin puoli, joka kertoo samaa viestiä kuin Julma-Henri. Konsolipelejä pilvessä paukuttava hahmo tuntuu vain paljon realistisemmalta syrjäytyneeltä kuin ne luuserikarikatyyrit, joista Julma-Henri räppää.

Koska Helsingin kadut eivät ole julmia, ainut tapa olla uskottava suomalainen OG on heittäytyä artistibrändeineen identiteettilarpin vietäväksi. Silloin hiihtopipon alle voi kätkeytyä vaikka mikä keskiluokkainen runopoika tai reppuräppäri.
Ja silti kaikki menee läpi.

Kolumni on julkaistu Rumbassa 4/14.