Iskelmän ruumiinavaus: Pystyynkuollutta vikinää vai elämänmakuisia tarinoita?

Iskelmä on kenties kaikkein suomalaisinta musiikkia, mutta onko sillä mitään sanottavaa? Lyriikkablogi analysoi kolmea tuoretta ja palkittua kappaletta, jotka on ainakin leimattu iskelmäksi.

Teksti: Tuukka Hämäläinen, kuva: Warner.

Mariskan ryhtyessä parisen vuotta sitten levyttämään (omien sanojensa mukaan) iskelmää Pahat Sudet -yhtyeensä kanssa, ehti joku ehkä jo uumoilla iskelmämusiikin uutta tulemista. Uusista iskelmätulokkaista etenkin Suvi Teräsniska on noussut suureen suosioon. Lauri Tähkä puolestaan on lähentänyt poprockia ja iskelmää, kun taas raskaamman musiikin puolella on jo pitkään puhuttu metalli-iskelmästä, erityisesti Viikatteen kohdalla.

Onhan hyvää iskelmää toki tehty Georg Malmsténin jälkeenkin, mutta koko oman elinaikani iskelmä on ollut pikemminkin kirosana – vaikka myyntiluvut toista puhuvatkin. Kuulee usein sanottavan, että jokin on ”liian iskelmää” kun tarkoitetaan, että se on puisevaa, tylsää ja vanhanaikaista.

Kun hiljattain altistuin jälleen Ylen paikallisradiolle huomasin, että ikivihreiden lisäksi uutta tai uudehkoa iskelmää on radioaalloilla ruunsaasti, eikä edes tarvitse hairahtua kääntymään Iskelmäradion taajuudelle. Tekeepä siis mieli tutkailla, millaista tekstiä nykyiskelmien tekijät suoltavat.

Täydellinen elämä

Elämä on varjoa ja valoa
Joskus se kyyneliin tiristää
Silloin kun itkun kaulukset
Kurkkua kiristää
Elämä on sekoitus onnea
Ja surullisia vaiheita
Meil on täydellinen elämä
Täynnä laulun aiheita
Meil on täydellinen elämä

”Täydellinen elämä”, san. Sana Mustonen
(Suvi Teräsniska – Pohjantuuli, 2013)

Palkituimmista on helppo lähteä liikkeelle: Teräsniskan Täydellinen elämä voitti viime vuonna paitsi Syksyn sävelen, myös Vuoden iskelmä -palkinnon. Robinin Frontside Ollienkin sanoittanut Sana Mustonen on itseasiassa tehnyt ihan menevän tekstin, vaikka se onkin kertakuulemalla pureskeltu.

Ajatus siitä, että ”täydellinen elämä” onkin itsestäänselvimmän merkityksensä sijaan elämä, jossa riittää iloja, suruja ja aiheita lauluille on kekseliäs. Intuitionvastaisuus luo sanoitukseen jipon, joka on kuitenkin tarpeeksi yksinkertainen kaikkien kuulijoiden ymmärtää. Säkeistöt nyt sinänsä ovat taas pelkkää filleriä, sillä ydinasia sisälty kertosäkeeseen. Lopussa tosin todetaan, että pelot voi laulaa ulos ja surut puolittaa kirjoittamalla – siinä on jotain ideaa.

Tykkään susta niin että halkeen

Puistossa penkki, penkillä poika
Vieressä tyttö ja hiljaisuus
Puhua ois hyvä
Mut sanat niin kuin pähkinä kurkkuun takertuu
Palelevat sormet toistensa loma
Arkana purkalta maistuva suu
Laukkaava sydän ja totinen on poika
Kun kumartuu ja kuiskaten lausuu
Mä tykkään susta niin että halkeen

”TSNEH (Tykkään susta niin että halkeen)”, san. Juha Tapio
(Juha Tapio – Lapislatsulia, 2013)

Siirrytään kaikkein tuoreimpaan palkittuun: Juha Tapion Lapislatsulia voitti perjantaina parhaan iskelmäalbumin Emman. (Samassa kategoriassa kilpaili muuten myös Erin – mitä hittoa, onko sekin iskelmää?) Julkaisupäivänään platinaa myyneen albumin hittisingle TSNEH on geneerinen nuoruusmuistelo, jossa etenkin toisen säkeistön keski-ikäosuus menee suoraan nostalgiaosastolle. Tapio taitaa ainakin tuntea kohdeyleisönsä.

Jos tätä nyt vertaa vaikkapa männävuoden toiseen nostalgiseen hittiin, Anssi Kelan Levottomaan tyttöön, ei Tapion kappaleessa ole oikein mitään erottuvaa ideaa. Sen viehätysvoima taitaa perustua kokonaan kertosäkeen lauseen näennäiselle kömpelyydelle: Tarinan poika on niin perhanan rakastunut, ettei pysty pukemaan tunnetaan sanoiksi muutoin kuin sanomalla ”tykkään susta niin että halkeen”. Sen ei tarvitse olla edes realistista, koska se on söpöä.

Mitään muuta tarttumapintaa kappaleessa ei sitten tarvitsekaan olla. Kun keski-ikäinen mieshenkilö kuuntelee biisiä autonradiostaan liikenneruuhkan keskellä, toinen säkeistö iskee varmaankin syvälle ja kovaa. Jos iskelmän tavoite on liikuttaa, on TSNEH varmaan onnistunut tässä enemmän kuin hyvin.

Taivas itkee hiljaa

Heti rippikoulun aikaan sinut ensikerran näin
Olit kaunis kuin ensilumi joka varhain maahan jäi
Kotikylän joen vartta me usein aikaisin
Aamulla kahden kouluun kuljimme jalkaisin
Sen kerran tuliin kotiinpäin
Tytön kuolleen joessa mä näin

”Taivas itkee hiljaa”, san. Jonne Aaron?
(Jonne Aaron – Onnen vuodet, 2013)

Tapion kanssa vuoden iskelmäalbumista kilpaili myös Jonne Aaron soolodebyytillään Onnen vuodet, jonka juuria voi melko suoraan jäljittää kansan sydämiin luikerrelleesta Vain elämää -sarjasta. Vaikka Aaron jäi vaille Emmaa, sai hän viime vuoden Iskelmä-gaalassa Vuoden tulokas -palkinnon. Ja jos loikka Negativesta suoraan iskelmään tuntuu epäuskottavalta, ei tarvitse kuin kuunnella vähän matkaa yllä lainattua single-kappaletta – ehtaa iskelmää se tosiaan on.

Aaronin kappale on kielellisesti hyvin perinteistä iskelmäosastoa: yltiöpoeettista (”kaunis kuin ensilumi joka varhain maahan jäi”) ja yltiöpateettista (isä lähti, tyttö kuoli, taivas itkee). Tarina voi olla tosikin, mutta se ei biisiä paranna. Toisin kuin edellisten kahden kohdalla, Aaronin kappale edustaa myös tyyliä, jossa kertosäe kuvaa lähinnä symbolisesti tunnelmaa, eikä se kuulu tiiviisti juuri tähän tarinaan. Toisin sanoen säkeistöt voisi korvata millä tahansa traagisilla stooreilla.

Diagnoosi

Olen usein moittinut rock-lyriikkaa yksipuoleisesta aihemaailmasta (rakkaus, rakkaus ja rakkaus), mutta samasta kärsii kiistatta iskelmäkin, ehkä jopa pahemmin. Keskimäärin iskelmäsanoitukset ovat kapea-alaisia ja yksinkertaisuudessaan kertakäyttöisiä, eikä tyylilajissa ole paljon tilaa erilaisuudelle. Loppupeleissä se on samanlaista kuin kevytmielinen pop, vaikka tämä on toki melkoinen yleistys.

Eikä iskelmän uudistaminen missään nimessä mahdotonta ole, vaikka se onkin hyvin perinnetietoinen ja -riippuvainen tyylilaji. Iskelmää voi vaivata sama höttöys kuin kaikkea muutakin sanoittamista: Pitäisi olla jotain sanottavaa.