Näin muutama vuosi sitten Lontoon Tate Modern -museossa pätkän Hermann Nitschin Orgien Mysterien Theater -nimisestä performanssista.
Ensivilkaisulla itävaltalaisen avantgardistin bakkanaalit järkyttivät. Alaston ihmiskeho roikkui ristillä yltä päältä veressä, ja taustalle oli aseteltu kaksi sisälmyksistä perattua sian ruhoa. Sisälmykset oli asetettu veren peittämälle alttarille. Tilan groteskin esteettinen asettelu toi mieleen Stanley Kubrickin, Pier Paolo Pasolinin tai Alejandro Jodorowskyn pikkutarkan visuaalisen surrealismin. Ympärillä hääri valkoisiin puettu seurakunta korostetun seremoniallisesti. He suorittivat rituaalia, jonka pappina toimi teurastajan kaapuun sonnustautunut Nitsch.
Yleisö seurasi toimitusta hiljaa aloillaan. Heidän silmistään oli nähtävissä pelonsekainen kunnioitus. Tai sitten groteski ja absurdi näky sai minut kuvittelemaan tunteen heidän päihinsä. Olisi kuitenkin vaikea uskoa, etteikö moinen esitys olisi ravisuttavaa seurattavaa.
Yhdessä Nitschin varhaisista orgiamysteeriteattereista hääri avustajana muuan Michael Gira -niminen nuori taideopiskelija. Se tapahtui Los Angelesissa 1970-luvun lopulla – pari vuotta ennen kuin Gira löysi tiensä monien muiden pyhiinvaeltajien tavoin New Yorkin taidepiireihin ja päätyi perustamaan Swansin.
Nitschin esitys jätti jäljen. Kun katsoo Youtubeen jälkipolvien ihmeteltäviksi ladattuja taltiointeja Swansin 1980-luvun keikoista, on esityksissä paljon samaa voimakkuutta kuin Nitschin rituaaleissa.
Gira tuijottaa yleisöön verenpunaisessa valaistuksessa. Ainut jokseenkin musiikillisesti tunnistettava ääni tulee kahdesta rumpusetistä, joita tietenkin hakataan täysiä. Kitaristi Norman Westbergin, basisti Al Kizysin ja kosketinsoittaja Jarboen aikaansaamat äänet kuulostavat kovapanosammunnalta. Lavalta vyöryvä melodiaton ja kohtuuttoman kovaääninen möly otetaan vastaan vaimein, pelästynein aplodein. Tunnelma on staattinen ja jännittynyt. Tunsin itse samaa katsoessani Nitschin performanssia.
Molempien tekijöiden taide on sanalla sanoen äärimmäistä. Swansin keikat kestävät liki kolme tuntia, Nitschin performanssit vielä pidempään. Myös Nitschin esityksiin kuuluu olennaisesti painostava ja dissonoiva, usein taiteilijan itsensä säveltämä musiikki. Silti Nitsch saati Gira eivät ole omien sanojensa mukaan pyrkineet provosoimaan tai shokeeraamaan. He ovat vain etsineet jonkinlaista transsendenssia.
Vuonna 1982 perustettuun Swansiin on usein liitetty määritelmiä synkkä, nihilistinen ja, no, sanotaan vaikka raskas. Michael Giran linnakundimainen, baritoniäänellä julistava hahmo on toiminut erinomaisena esikuvana muutamallekin sukupolvelle ulkopuolisia, vihaisia ja useimmiten valkoisia nuoria miehiä, jotka ovat mieltyneet shokeeraamiseen ja ihmisyyden pimeisiin puoliin.
Tässä mielessä Gira on tuikitavallinen rockpyhimys. Ennen musiikkiuraansa paljon raskasta fyysistä työtä tehnyt Gira on ollut itseinhoinen, yhteiskunnan mädännäisyyteen kyllästynyt duunari, jonka paljaat hauikset ovat harmaat ja tahmeat pölystä ja hiestä. Hän on kuin Bruce Springsteenin pimeä kaksoisveli tai delirium-päinen Tom Joad. Hän on uhkunut maskuliinista turhautumista sellaista järjestelmää kohtaan, jossa kaikki olemassaolo perustuu vain vallankäytön suhteille.
Swans on käsitellyt näitä masokistisia perversioita paljon: Sex, God, Sex, Holy Money, Raping a Slave, Helpless Child, Failure, I Crawled. Siinä muutama ilmeinen otsikko. Mitenkään yhteiskunnallista musiikkia Swans ei tosin ole ollut. Enemmän se on yksilöllistä, kärsimyksen kautta tapahtuvaa meditaatiota, jossa toistuu kautta linjan hyvin ruumiillinen ja fyysinen lähestymistapa. Siinä jopa seksin ja vallan väliin tunkeutuva kylmä käteinenkin on ruumiineritteistä visvainen, mitä se tietenkin on myös oikeasti. Harvoin vain huomaamme sitä.
Bändin angstinen taival päättyi jo kertaalleen vuonna 1997. Taiteelliseen umpikujaan itsensä kiduttanut, viimeisillä voimillaan yli kaksituntisen Soundtracks for the Blind -ihmiskokeen (1996) julkaissut yhtye ei enää täyttänyt isäntänsä vaatimuksia. ”Swans are Dead”, julistaa viimeiseltä kiertueelta taltioitu liveäänite.
Swansin lopettamisen jälkeen Gira keskittyi työstämään Angels of Light -yhtyettään ja sen seesteisempää ilmaisua. Tietenkin hän rehvakkaana julisti Swansin olevan lopullisesti ohi, mutta mihinkäs mies rististään pääsisi. Angels of Lightistakin Gira puhui ”sellaisena, joksi olisin halunnut Swansin kehittyvän”. Swans ei selvästikään ollut vain yksi projekti vaan elämäntyö.
Tästä näkökulmasta katsoen ei yllätä, että vuoden 2010 alussa Swansin Myspace-sivulle ilmestyi teksti: ”SWANS ARE NOT DEAD”.
Gira kasasi uuteen karavaaniin vanhan ystävänsä Norman Westbergin sekä Angels of Light -aikana mukaan liittyneet slide-kitaristi Christoph Hahnin ja rumpali Phil Puleon. Mukaan liittyivät myös kaksi uutta kasvoa: New Yorkin indieskenessä pitkään toiminut basisti Christopher Pravdica ja suunnilleen kaikkien 2000-luvun amerikkalaisessa indiekentässä nimeä saaneiden kanssa soittanut lyömäsoittaja Thor Harris. Kyseinen herrasmieskerho muodostui ehkä kaikkein legendaarisimmaksi Swans-kokoonpanoksi.
Swansin uuden tulemisen peilaaminen muihin nostalgian läpäisemiin 2010-luvun comebackeihin on ymmärrettävää, koska viime aikoina moni muukin bändi on ”tehnyt paluun” milloin mistäkin syystä. Silti se tuntuu turhalta. Yhdet paluut ovat olleet hyviä, toiset eivät niinkään. Siinä se.
Kuitenkin juuri Swansin paluu on otettu vastaan poikkeuksellisen hurmioituneesti. Intensiivisiä keikkoja on kehuttu turruttaviksi, toismaailmallisiksi ja katarttisiksi niin usein, että nuo sanat ovat kadottaneet jo merkityksensä. Toisaalta toisteisuus kuvaa hyvin bändin jatkuvaa äänten muovausta, jossa yhtenäinen liike on detaljeja tärkeämpää.
Samoja asiasanoja on hoettu myös ylistävissä levyarvioissa. Siinä missä paluulevy My Father Will Guide Me Up a Rope to the Sky (2010) oli vielä Swansin asuun puettu Angels of Light -albumi, nosti bändi taiteellisen ilmaisunsa omaan miniuniversumiinsa pompöösillä kolmen albumin trilogiallaan. The Seer (2012), To Be Kind (2014) ja The Glowing Man (2016) ovat kahden tunnin spektaakkeleita. ”Wagneriaanisia”. Tiheitä, laajoja ja täysin ainutlaatuisia monoliittiveistoksia.
Tämä ainutlaatuisuus selittänee Swansin uuden suosion. Se on seikka, joka erottaa nerot ja harrastelijat, ja nostaa bändin satunnaisten no wave -alaviitteiden yläpuolelle.
Swans putoaa samanlaiseen laajalle fanipohjalle resonoivien erikoisbändien lokeroon kuin vaikkapa drone metal -bändi Sunn O))) ja avantgarde-rap-trio Death Grips. Kaikki kolme tekevät äärimmäistä ja kokeellista musiikkia, jonka juuret ovat jossakin tietyssä alakulttuurissa, mutta joiden poikkeavuus sysää ne tyylillisten viiteryhmiensä periferiaan. Lisäksi ne keräävät kiitosta kriitikoilta.
Kolmikko jakaa myös paljon yhteisiä faneja. Keitä he valtaosin olisivatkaan, elleivät samoja ulkopuolisia, valkoisia ja nykyisin myös internetissä viihtyviä nuoria miehiä. Heille Swansista on tullut itsetietoinen, elitistinen meemi. Siksi netissä kiertävä piirretty kuva kaulahuiviin ja Dr. Martensin kenkiin pukeutuneesta kuikelosta, joka seisoo bileiden nurkassa ja kyräilee itsekseen ”I wish I was at home listening to Swans”, onkin niin hillitön.
Swans on eräänlainen älykkö-Manowar, joka antaa myös villatakkiin pukeutuvalle akateemikolle luvan kuunnella maskuliinista ja kovaäänistä takomista. Vastapainoksi sama akateemikko kuuntelee hieman Kanye Westiä. Paatuneempi kulttuuriteoreetikko sanoisi Swansia postmoderniksi yhtyeeksi – ja Michael Gira väittäisi varmasti vastaan. Joka tapauksessa mainittu ulkopuolisuus on ollut bändille vain eduksi, sikäli kun menestyksen Pitchforkin vuosilistoilla tai Euroopan ja Yhdysvaltain isoilla indiefestareilla sellaiseksi laskee.
Suosiota Gira ei näytä kauhistelleen tippaakaan. Lavalla riuhtova kuusikymppinen istuu toimitusten jälkeen kuuliaisesti levypöydän taakse juttelemaan mukavia yleisönsä kanssa. Hän antaa myös mielellään lausuntoja yhdelle jos toisellekin medialle ja vaikuttaa olevan aidosti iloinen siitä, että häntä kuunnellaan. ”Se ei ole itsestäänselvyys”, hän on muistuttanut.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Gira halusi osaksi julkisempaa sfääriä jo 1980-luvun lopulla. Silloin Swans julkaisi poikkeuksellisen coverin Joy Divisionin Love Will Tear Us Apartista, minkä jälkeen se levytti The Burning World -albuminsa (1989) isolle MCA-merkille. Lopputulos oli kuitenkin taloudellinen katastrofi, ja Gira on jälkikäteen sanonut hävenneensä moista harha-askelta.
The Burning World ei kuitenkaan ole huono levy, vaan täynnä lyyrisiä ja goottilaisia lauluja. Sillä kuuluu vahvasti myös Giran tuolloisen aisaparin ja hetkellisen rakastajattaren Jarboen, sekä näiden yhteisen sivuprojektin The World of Skinin vaikutus. Kenties levy on isännän itsensä mielestä liian vahva muistutus siitä, että Swansissa oli hetken aikaa kaksi johtohahmoa.
Jonkinlainen huomion ja hyväksynnän tarve on siis näyttänyt ajaneen Giraa, tuota ”pelkkää pikkupoikaa”, ”avutonta lasta”. MCA:n levydiiliinkin hän tarttui kuin kädenojennukseen. Joku oli nyt ”löytänyt” hänen taiteensa, ja hän koki, että voisi ensimmäistä kertaa myös elää rakastamallaan työllä. Yllättävän romanttinen ajatus niinkin synkkänä näyttäytyneeltä mieheltä.
Comebackin jälkeen Gira on toistellut haastatteluissa olevansa erilainen kuin ennen: vähemmän ”maaninen” ja ”egoistinen”. Kysyttäessä aiemmista valtasuhteisiin kohdistuneista obsessioista tai vaikkapa Hermann Nitschin veriorgioista Gira on vain todennut olevansa nykyään kiinnostunut eri asioista. Hän pyrkii nyt moisten materiaalisten pikkuseikkojen yli – kohti jotain ylevämpää.
Sikäli kun tämä siirtymä on osoitettavissa Swansin nykyiseen musiikkiin, on se huomattavan elämänmyönteisempää kuin aiemmin. The Seerilta löytyvällä Mother of the Worldilla toistuva ”in and out and in and out again” -mantra on ylistyslaulu elinvoimalle, hengitykselle, verenkierrolle, lisääntymiselle. Ei vähiten siksi, että astmasta kärsivä Gira varmasti arvostaa jokaista henkäystään.
Tätä kautta on myös helppo kiertää väitteet musiikin ”synkkyydestä”. Perheenisä Gira julistaa nyt rakkautta. Korviahuumaava volyymi, hidas paisuttelu ja loputon junnaaminen ovatkin kollektiivisten, henkisten kokemusten instrumentteja, eivät pelkästään yhden miehen ihmisvihan varaventtiilejä. Toisaalta Gira on myös sanonut, että valon ja pimeyden välinen vastakkainasettelu on hänestä mieletön.
Henkisyys on se olennaisin nimittäjä, joka on Swansin musiikissa jalostunut uuden tulemisen aikana. Ero pelkästään My Fatherin ja The Seerin välillä on merkittävä. Ensin mainittu on klaustrofobinen, edelleen pelottava ja päällekäyvä levy, ja sellaisenaan toki loistava, mutta The Seer nousee ylemmäs. Se vie mielikuvat laajoihin ulkotiloihin ja rituaaleihin öisten kokkojen ympärillä, Linnunradan hohteen alle kuuntelemaan universumin hengitystä. Sen jatkuvat nousut ja laskut, kipurajojen yli ryömivä toisto ja isot orkestraatiot ovat itse asiassa aika lähellä nitschiläisiä pyhän ja tabun rituaaleja.
To Be Kind lienee trilogian perinteisin rock- tai hetkittäin jopa funklevy. Se ei yllätä, kun tietää Just a Little Boy -nimisen, ruhjotun talking bluesin olevan kunnianosoitus blueslegenda Chester ”Howlin’ Wolf” Burnettille. Oxygen on hurjistunutta James Brownia, ja Bring the Sun / Toussaint L’Ouverturen hevosenhirnunnat voi halutessaan tulkita viittaukseksi jazzhahmo Louis Armstrongiin. Tämä sanoi aikoinaan, että ”kaikki musiikki on kansanmusiikkia, koska en ole kuullut hevosten laulavan”.
Triptyykin päättävä The Glowing Man sisältää Giran mukaan rukouksia. Sen seesteinen kilinä on mystistä, ja levy kuulostaa oratoriolta – vastineelta seitsemäntenä päivänä tapahtuvalle Herran levolle. Se palaa esimerkiksi nimiteoksessaan samanlaisiin paisutteluihin kuin The Seer, mutta tekee tämän impressionistisemmin. Kuin alleviivaten levy loppuu kappaleeseen nimeltä Finally, Peace. Valaistuminen on saavutettu.
Gira ilmoitti jo hyvissä ajoin The Glowing Manin jäävän Swansin nykyinkarnaation päätöslevyksi. Aikansa kutakin, voinee hänen perustelunsa tiivistää. Kuulemma bändi ei kuitenkaan lopu tähän, vaan se ”siirtyy eri muotoon”, mitä se ikinä tarkoittaakaan.
Päätös on oikea. Mitä Gira voisi massiivisella muotokielellään enää sanoa toistamatta itseään? Kolme silmää on jo avattu, atomin kolme osaa kierretty läpi. Ei ole sattumaa, että kolme on taiteessa niin suosittu luku. Kyllästyminen armottomaan treenaamiseen, äänittämiseen ja keikkailuun tuntuu osuvan täydelliseen ajankohtaan. Ja kas, tuossakin oli kolme nimittäjää.
Swansin comeback on onnistunut, koska se on perustunut silkkaan elämisen ja luomisen vimmaan. Ei ikääntyvän miehen ajatukseen siitä, että ”jospa vielä kerran”. Se on ollut konkreettinen kertomus henkisestä kehityksestä ja jonkinlaisesta valaistumisesta. Sen on mahdollistanut hidas mutta päättäväinen, uuden taiteellisen suunnan työstäminen.
Uusi ilmaisu on sopinut erinomaisesti aikaan, jossa tyylilajit ja alakulttuurit ovat käytännössä kadonneet ja jossa ortodoksisuuden sijaan pyritään löytämään väyliä nimikkeiden välistä. Siksi Swans ei ole ollut bändi, jonka keikoille mennään muistelemaan teinivuosia, vaan todistamaan tässä ja nyt tapahtuvaa, kahlitsematonta elinvoimaa. Swans on tehnyt enemmän kuin mitä siltä odotettiin.
Muistutus kaiken suuruuden ja maineen hauraudesta tuli kuitenkin vuosi sitten helmikuussa. Lauluntekijä Larkin Grimm esitti Facebookissa ehkä pahimman syytöksen, mitä miesoletettua henkilöä kohtaan voi kohdistaa: Michael Gira on raiskaaja. Syytös oli tietenkin pöyristyttävä. Miten mies, jonka taiteesta suuri osa käsittelee vallan väärinkäyttöä, voisi tehdä jotakin tällaista?
Toisaalta, miten niin ei voisi? Ihmiset tekevät kauheita asioita, ja Michael Gira jos kuka tietää sen.
Väitetty välikohtaus oli tapahtunut vuonna 2008. Giran levy-yhtiö Young God oli julkaisemassa Grimmin albumia Parplar. Illanvieton yhteydessä tapahtunut humalainen ahdistelu oli mennyt liian pitkälle. Lisäksi Gira oli kuulemma jatkanut vihjailevaa yhteydenpitoa tapauksen jälkeenkin. Myöhemmin Grimm irtisanottiin Young Godilta hänen itsensä mukaan kostona, koska hän ei ollut vastannut Giran lähentelyihin suopeasti.
Käynnistyi erikoinen saippuaooppera. Gira kiisti syytteet kertaalleen, mutta myönsi lopulta, että kanssakäymistä oli hetkellisesti tapahtunut, joskin täysin suostumuksellisesti. Hänen puolustuksekseen syöksyi myös nykyinen vaimo Jennifer, itsekin seksuaalisen väkivallan uhri. Hänen kokemuksensa on kuvattu The Glowing Manin kappaleessa When Will I Return?, jonka Jennifer itse laulaa.
Giran mukaan Grimmin irtisanominen Young Godilta johtui siitä, että uudelleenherätetty Swans vei hänen kaiken aikansa ja rahansa. Grimmin lisäksi muutkin kiinnitykset saivat lähteä. Grimm ei tietenkään niellyt vastauksia, vaan muistutti moisen reaktion olevan osa raiskauksia normalisoivaa kulttuuria. Tämän jälkeen keskustelu mystisesti hiipui, lopullisen totuuden jäädessä tulkintojen varaan.
Giran pariskunta vihjasi ulostuloissaan Grimmin epävakaaseen mieleen. Se kuulosti huonolta tekosyyltä: raiskauksen ilmiantava nainen on niin helppoa vaientaa ”hulluna”. Pohjaa Girojen väitteelle saatiin kuitenkin, kun Grimmin vanha bändikaveri Margaret Morris kommentoi tilannetta. Hän kertoi Grimmin olevan patologinen valehtelija, joka on esittänyt perättömiä ahdistelusyytöksiä myös aiemmista bändikavereistaan. Tämän Morris sanoi johtuvan mielisairaudesta, jonka laatua ei tosin kerrottu.
Tilanne ei alun alkaenkaan ollut tasaveroinen, kun vastakkain olivat avantgarde-legenda ja verrattain tuntemattomampi lauluntekijä. Tämä seikka on saattanut myös vaikuttaa siihen, miksi Grimm päätti hiljentyä eikä viedä syytöksiään eteenpäin – sikäli kun niissä on totuutta. Monia suurmiehiä suojelee heidän maineensa ja menestyksensä. Niin ei pitäisi olla.
Kun Larkin Grimmin nimen googlaa, lähes kaikki etusivun linkit käsittelevät tätä välikohtausta. Oli totuus mikä hyvänsä, riskinä on, että Grimm tunnetaan tästä lähtien ensisijaisesti artistina, joka syytti Michael Giraa raiskauksesta. Sitä kukaan ei halua.
Selkkauksesta on nyt kulunut vuosi. Swans on keikkaillut entiseen malliin, The Glowing Man ilmestyi toukokuussa ja keräsi tuttuun tapaan kiitosta. Mikään ei näytä muuttuneen. Gira sanoi kesällä Observerin haastattelussa, ettei kanna kaunaa Grimmille, mutta kokee prosessin olleen psyykkisesti ravisteleva oppitunti nöyryydestä.
Tuo määrite sopii täydellisesti myös Swansin musiikkiin. Tällä kertaa se vain sattui olemaan negatiivinen affekti: osoitus sellaisesta epäoikeudenmukaisuudesta ja voimattomuudesta, jota Girakin on taiteessaan aina käsitellyt.
Swans esiintyy Helsingin Tavastia-klubilla 6.3.