Kolumni: Antakaa armoa rokkiraakille

Rumban perustajakaartiin kuuluva Miettinen tuumaa, että hänen sukupolvensa on helvetillisessä lose–lose-tilanteessa.

Miettinen.

Ajoittain on ikäisteni parissa ihmetelty, missä on nykyrockin kapina.

Me olemme ikäluokkaa, joka syntyi alkuperäisen rock’n’rollin kukoistuksen, viimeistään sen rappion aikoihin. Leikimme takapihalla Vietnamia vanhempaa sotaa läpi 1960-luvun ja uskoimme myöhemmin mantran aikakauden radikaaliudesta.

Harrastimme bluesia ja progea, koska isot pojatkin tekivät niin, emmekä ole vieläkään päässeet yli punkista. Uskottelimme itsellemme, että pidot paranevat, kun porukka vähenee, kun aikalaisia alkoi pudota kelkasta grungen, garagen ja action rockin myötä.

Voi kuinka meitä kiukutti, kun indie ja alternative muuttuivat dilitanttien käsissä rockbisnestermeistä popmusiikkigenreiksi. Joku meistä rohkeni ehdottaa, että kapinaa voisi löytyä räpistä – kymmenen vuotta sen jälkeen, kun räppäreistä tuli telkkarin dekkareita.

Yltiöpäisimmät joukossamme rohkenivat ounastella ääneen, että teknon puolella voisi tapahtua jotakin uutta ja ihmeellistä. Muurasimme vääräuskoiset Tavastian sisäpihan betonimuuriin.

Meitä muistutettiin, mistä rockin kapinassa on alun perin ja aina ollut kyse. Meitä kehotettiin katsomaan peiliin. Peili todisti meitä vastaan, joten tarkistimme takkimme: ei niitä oltu käännetty, mutta me olimme kääntyneet takkiemme sisällä.

Rock on aina ollut kapinaa vanhempia, aikuisia vastaan. Ja nyt meistä on tullut aikuisia ja vieläkin vanhempia.

Me emme ole enää niitä, jotka kapinoivat. Me olemme niitä, joita vastaan kapinoidaan.

Olemme helvetillisessä lose–lose-tilanteessa. Jos yritämme päivittää rock-uskottavuuttamme, olemme nuoruudessa säälittävästi roikkuvia pellejä. Jos pidämme kiinni omista rockin kultakimpaleistamme, olemme eiliseen säälittävästi jämähtäneitä pellejä. Jos luovumme rockista kokonaan, olemme ihanteemme säälittävästi myyneitä vanhoja pellejä.

Mikäs nyt neuvoksi, kuka neuvojaksi? Gurumme ovat kuolleet, sankarimme miljönäärejä, marttyyrimme odottavat vapahtavaa dokumentin tekijää.

Aikamme nuoriso! Vetoan teihin. Älkää olko ilkeitä rokkiraakeille. Jos näette kaltaisiamme haahuilevan neuvottoman näköisenä vieraaksi muuttuneessa maailmassa, älkää ruokiko rokkiraakkia – varsinkaan uusilla aatteilla.

Nestehukasta kärsivää voi juottaa, mutta siinäkin on omat vaaransa: raakki saattaa piristyä, avautua ja jakaa. Lausukaa mieluummin selkeästi artikuloiden lyriikkaa jostakin Velvet Undergroundin biisistä ja ohjatkaa raakki hienotunteisesti Fennican suuntaan. Vinyylin läheisyys rauhoittaa, ja poppioneeri osaa kyllä levykaupasta kotiin.

Ikätoverit, toverittaret. Meillä on vielä toivoa. Jos selviämme hengissä myöhäiskeski-iän kriisistä, edessämme aukeaa uusia mahdollisuuksia. Pian saamme ikämme ja kokemuksemme oikeutuksella ryhtyä kärttyisiksi vanhuksiksi.

Voimme kommentoida nuorison sanomisia ja tekemisiä missä ja milloin vain. Voimme etuilla jonoissa ja jumittaa kassalla. Voimme valittaa, marmattaa, verrata, tuomita, väittää, inttää mitä vain. Voimme tökkiä gootteja kävelykepillä ja ajaa rollaattorilla hippien päälle.

Tuskin maltan odottaa.

Miettinen

Kolumni on julkaistu Rumbassa 4/15.