Kolumni: Levyjen ostamisessa ei ole mitään järkeä

Oskari Onninen käsittelee kolumnissaan fyysisten levyjen mielettömyyttä digiaikakaudella.

Teksti: Oskari Onninen, kuva: Tomasz Sienicki / Wikimedia Commons

Kirkkaimmat muistot syntyvät tärkeimmistä hetkistä.

Vuosi oli 2007 tai 2008. Lahden Anttilassa oli käynnissä perinteinen kolme cd:tä kahdellakymmenellä eurolla tai kaksi viidellätoista -kampanja.

Poistuin kassalta joitain kymmeniä euroja köyhempänä. Ängin laukun pohjalle muovikassin, jossa oli ainakin Nick Caven No More Shall We Part. Silloin se iski, morkkis. Tässä ei ole mitään järkeä. Yhtään.

Siitä lähtien sama tunne on vallannut pääni joka kerta, kun astelen ulos levykaupasta.

En usko, että on mitään niin typerää kuin ostaa levy, tuoda se kotiin, ripata koneelle mp3:ksi ja tunkea pölyttymään hyllyyn. Se on ollut minulle aina ainut syy ostaa levyjä. Olen siis typeryyden ammattilainen.

Omistan ainakin toistasataa vinyyliä, joita en ole koskaan kuunnellut levyltä. Vastikään havahduin siihen, että ani harva ostamani vinyyli on edes otettu pois muoveistaan.

Saman kohtalon kärsineiden cd:iden määrää en edes arvioi. Kahden viimeisen muuttoni yhteydessä en ole edes vaivautunut purkamaan cd-laatikoita. Ne on haudattu ylähyllylle.

Tiedän vain suuripiirteisesti, mitä levyjä omistan. Paljon ratkaisevampaa on, mitä kaikkea löydän koneeltani tai Spotifysta.

Onneksi kuunteleminen ei ole ainut syy ostaa levyjä. Olen miettinyt vinyylejä sijoituskohteina ajatellen, että myyn jossain vaiheessa levyni tarpeettomina pois joka tapauksessa. Se on ollut helppo rajanveto sen välillä, mitkä hyvät levyt kannattaa ostaa ja mitkä ei.

Sama strategia toimi myös nettihuutokaupoissa – sen lisäksi, että kymmenien puntien indiesinglejen voittaminen on höystetty kaupankäynnin tuomilla jännitys- ja adrenaliinipurkauksilla. Mitä kalliimpia harvinaisuuksia huusin, sitä syvempiä ahdistuspuuskia sain marssiessani postiin.

Muita tunteita fyysistä levyä kohtaan en ole kokenut vuosiin. Kovasta yrityksestä ja kalliista stereoista huolimatta en ole onnistunut kuulemaan väitettyä eroa vinyylin ja hyvälaatuisen tiedoston välillä.

Musiikille sopiva hinta kuussa on Spotifyn haluamat kymmenen euroa sekä sen vaatimat yleishyödyllisyydet, nettiyhteys ja puhelimen datapaketti.

Kaikki muu maksaminen on kulttuurityötä. Fyysisestä musiikista maksamiselle minulla on yksi syy: haluan olla mesenaatti. Haluan tukea levykauppoja ja indieyhtiöitä, koska ne ovat ruohonjuurikulttuurille tärkeitä.

Beyoncén uutuuslevyn ostamista välttelin viimeiseen asti, koska en pidä jättiyhtiö Sonya mesenoinnin arvoisena. Lopulta en kuitenkaan ehtinyt odottaa levyn ilmaantumista Spotifyyn, vaan jouduin työsyistä taipumaan iTunesille.

Haluaisin mesenoinnilleni parempia vastineita. Kotimaiset indieyhtiöt ovat aivan liiaksi kiinni analogisessa ajassa. Vinyyli maksimoi mesenoinnin hyödyn, koska sen ostaa levykaupasta tai keikan merch-tiskiltä iTunesin sijaan.

Vinyyli on ihan kiva, jonkin verran tilaa vievä ja muuttaessa turhan painava kylkiäinen latauskoodille. Jos levyn kappaleet eivät ole Spotifyssa eikä latauskoodia ole mukana, vinyylillä ei tee mitään.

Siksi olisi fiksua ja ihanaa, jos kotimaiset indieyhtiöt kuten Airiston Punk-levyt tekisivät uutuusjulkaisuistaan järkevän hintaisia digisettejä. Paketteja, jotka niputtavat kaikki pikkuyhtiön julkaisut hyvälaatuisiksi tiedostoiksi ja tarjoavat kaupan päälle laulutekstit pdf-tiedostoina.

Hyvin varustetut levykaupat ovat onneksi hieman pidemmällä digiajan mukaisten myyntituotteiden kehittämisessä. Niistä saa nykyään erinomaista kahvia.

Kolumni on julkaistu Rumbassa 2/14.