Kolumni: Oskari Onninen – Lopettaminen on parasta, mitä yhtye saattaa itselleen tehdä

Tomi Palsa

Oskari Onninen pohtii joulukuun Rumbassa sitä, milloin yhtyeelle olisi oikea aika siirtyä takavasemmalle.

Teksti: Oskari Onninen
Kuva: Tomi Palsa (Tänä vuonna lopettanut PMMP jäähyväiskeikallaan lokakuussa)

Parasta, mitä yhtye saattaa itselleen tehdä, on lopettaa.

Sen vuoksi tämän vuoden suurimmat musiikilliset sankarit Suomessa ovat Paavoharju, PMMP ja Rubik.

Niille kaikille lopettaminen oli uran taiteellinen huipennus. Ennen kaikkea siksi, että esiriput sulkeutuivat oikeilla hetkillä.

Paavoharjun syksyllä julkaisema levy oli yllätys sinänsä, koska yhtye soitti viimeisen keikkansa vuoden 2010 marraskuussa. PMMP:n ote ei juuri ehtinyt lipsua, eikä Rubikillakaan keikoilla kuultujen uusien kappaleiden pohjalta olisi ollut mitään hätää.

Kuulijoille jäi varmuus, että bändit olisivat pystyneet vielä vaikka mihin.

Kauniin ruumiin jättäminen on strategia, jonka turhan harva on keksinyt. Se jättää yhtyeen ympärille maagisen kehän.

Karkkiautomaatin, Ultra Bran tai Joensuu 1685:n nykystatukset pohjautuvat suurilta osin siihen, että yhtyeet lopettivat aikanaan eivätkä ole antautuneet comeback-huumalle. Ultra Bran Haavisto-konsertti olkoon hyväksyttävä poikkeus.

Vielä 1980–90-luvuilla indiebändeille lopettaminen oli enemmän sääntö kuin poikkeus.

Yhtyeet Young Marble Giantsista ja The Smithsistä Pixiesiin, Pavementiin ja Neutral Milk Hoteliin jättivät jälkeensä tiiviit diskografiat, joissa ei ollut ekstraa tai kakkoslaatua.

Viime vuosina lopettajarintamalla on ollut hiljaisempaa. James Murphy veti oikealla hetkellä piuhat LCD Soundsystemistä. Christopher Owens tajusi kuopata Girlsin ennen kuin tahri oman nimensä luokattomalla soololevyllään. 2000-luvulla uutta kulta-aikaansa viettänyt Sonic Youth perheriitautui ja jätti sekin realistiset mahdollisuudet huippulevyihin käyttämättä.

Samaan aikaan strokesit ja yeahyeahyeahsit tahkoavat samaa vanhaa eivätkä tajua junan menneen jo vuosia sitten.

Suomen tilanne tuntuu vielä traagisemmalta. Moni nimekäs yhtye vain jatkaa ja jatkaa, vaikka luovuus on aikoja sitten turtunut konemaiseksi suorittamiseksi säästöliekin loisteessa. Vaikka haastatteluissa uusi levy kehutaan aina erityiseksi ja hienoksi, bändit tietävät varmasti itsekin parhaiden päiviensä menneen.

Leipääntyminen näkyy ja kuuluu taiteellisessa annissa. Paineet ymmärtää, jos musiikista pitää repiä koko elanto.

Sitä paitsi, jos taiteellinen jatkoaika on jatkunut jo kymmenen vuotta, toinen samanlainen ei tunnu enää missään.

Voimme silti kysyä, olisiko Apulanta noussut karkkiautomaattimaiseen asemaan, jos se olisi hiljennyt vuonna 1998. Tai millainen CMX:n legenda olisi, jos se ei olisi ikinä palannut vuonna 1999 alkaneelta keikkatauoltaan? Puhumattakaan siitä, miten kauniin ruumiin Maj Karma olisi jättänyt loppuessaan Kauniisiin kuviin, aikaan ennen nimenlyhennystä.

Yhtyeiden väliaikaisuus on aliarvostettua. Kun bändit venyttävät uriaan, ne tekevät hallaa omalle uljaalle menneisyydelleen. Suurtekojen aura himmentyy, jos bändin uusia julkaisuja joutuu tervehtimään ihmetyksellä: ”Vieläkö ne jaksavat?”

Miksi yksittäisen yhtyeen pitäisi olla elämäntyö, kun samalla vaivalla voisi aloittaa puhtaalta pöydältä ja irtautua vanhan artistibrändin kasvattamasta taakasta? Näin PMMP:n Paula Vesala ja Rubikin Artturi Taira todennäköisesti tekevätkin, fiksuja jos ovat.

Tuntuu sietämättömältä ajatukselta, että Ruger Hauer, Black Twig tai Hopeajärvi julkaisisi jotain väsähtänyttä, tympeää ja unohdettavaa.

Mieluisampi vaihtoehto olisi, että kuulisin uransa huipulla olevilta suosikkiyhtyeiltäni lopettamisilmoituksia kevään täydeltä.

Vielä ideaalimmassa tilanteessa ilmoituksiin olisi lisätty kohta, jossa kieltäydytään jyrkästi comebackeista.

Kirjoittaja kokeili Nuorgam-verkkosivuston kanssa huipulla lopettamista ja suosittelee kokemusta lämpimästi.

Kolumni on julkaistu Rumbassa 12/13.