Kolumni: Paras musiikki löytyy nykyään televisiosta – mutta ei todellakaan musiikkiohjelmista

Kuuntelin kolmekymmentä vuotta työkseni rockia. Kun rockbisnes joitakin vuosia sitten sylkäisi meikäläisen eläkkeelle, tuli vastaan erikoinen tilanne. Ei tarvinnutkaan löytää joka viikko kolmeakymmentä uutta rokkibiisiä radioon, vaan pystyi kuuntelemaan ihan mitä vain.

Ensireaktio yllätti entisen alan ammattilaisen itsensäkin: mikään ei kelvannut. Tai oikeastaan: hiljaisuus voitti kaiken muun äänen.

Pikkuhiljaa soitto ja laulu alkoivat taas kiinnostaa. Samaan aikaan tuli ajankohtaiseksi laittaa levykokoelma lihoiksi ja siirtyä mp3-linjalle. Mikä oli oikeastaan paluuta juurille – aikaan, jolloin biisi oli päällikkö. Kun istuttiin Kuivansillan BP:llä ja jukeboksissa pyöri CCR, Beach Boys ja Frijid Pink. Tai kun punkvuosina kerättiin kaikki klassikot seitsemän tuumaa kerrallaan. Tai kun Australian hullujen vuosien aikana rahdattiin Fennicasta singlejä kilotavarana kotiin.

Ennen vanhaan koluttiin levykauppoja, tilattiin postimyynneistä ulkomailta tai Tampereelta, saatiin promoja. Nykyisin kuulee jossakin hyvän tsibaleen ja se hankitaan laillisesti tai äärimmäisissä poikkeustapauksissa laittomasti.

Hämmästyttävää kyllä eniten hyviä biisejä kuulee nykyisillä säädöillä televisiossa. Eikä todellakaan telkkarin musiikkiohjelmissa – ne ovat kaikki skeidaa – vaan amerikkalaisissa mainstream-sarjoissa.

Yksi maailman parhaista rikossarjoista, True Detective, käytti tunnarina maagista Handsome Familyn kappaletta Far from Any Road. Maanisen Low Winter Sun -sarjan kruunasi Bettye Lavetten deep funk -pamaus Hustlin’. Huonomman poliisisarjan Good Guysin The Whip -teeman teki pirteän ponteva Locksley. Toinen power pop -helmi löytyy Last Week Tonight -sarjasta: Valley Lodgen tarttuva Go-biisi. Ohjelman kopioi tylysti Suomeen Noin viikon uutiset, tunnaria myöten.

Alphas– ja White Collar -sarjojen tunnarit rokkaavat tomerammin kuin 98 prosenttia tämän päivän rockista. Terriers-sarjan tunnus on Rob Duncanin hauska synapoppi Gunfight Epiphany. Parasta industrialia taas on Robot Chicken -alkutunnari, jonka teki Les Claypool – sama mies, joka teki jo South Parkin hilpeän tunnuksen Primus-nimen alla.

Kuuntelen mieluummin 30 terapeuttista sekuntia Foley’s Warin tai Murdoch Mysteriesin tunnareita kuin mitä tahansa biisiä, joka soi tänä päivänä radiossa. Sons of Anarchyn teeman virvelisoundi remiksattiin pilalle, mutta onneksi Curtis Stigersin alkuperäinen This Life -versio kuivine rumpuineen soi joka jakson lopussa. Aina kun kuulen sen, kuvittelen mielessäni Charlie Wattsin kohottavan hevostilallaan hyväksyvästi vasenta kulmakarvaansa. Juuri näitä hetkiä varten kotiteatterit ovat olemassa.

Tuossa muutama esimerkki pelkästään tunnareista. Itse ohjelmien sisältä löytyy tietenkin paljon lisää musiikillisia aarteita – muualtakin kuin herkkien itkupilliballadien dominoimista teennäisistä loppusyvennyksistä. Ihan esimerkkinä mainittakoon The Walking Dead, joka hyytyi sarjana pahasti jo vuosia sitten, mutta jonka tuoreessa jaksossa soi kauniisti Alison Mosshartin laulama aavemainen Bad Blood.

Jos alkoi kiinnostaa, kaikki mainitut esimerkit löytyvät YouTubesta.

Miettinen

Kolumni on julkaistu Rumbassa 10/14.