Mitä näitä on, latteuksien lista on loputon: matkailu avartaa ja joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle. Hohhoijakkaa. Empiiristen tutkimusteni perusteella kuitenkin noin puolet maailman kliseistä on totta ja niin on tämäkin.
Tällä kertaa kävin tarkalleen ottaen 987 kilometrin päässä Oslossa tajutakseni, miksi Alma on niin hyvä.
Olin toki tiennyt sen aina ja fanittanut Almaa tämän lyhyestä Idols-ajasta lähtien. Mutta Oslon By:Larm-showcase-festarilla havainto kirkastui. Siellä Alma oli nimittäin toisenlaisessa kontekstissa: ylitarjonnan keskellä, kaltaistensa joukossa. Samalla paljastui, että Alma ei ole kuten kaltaisensa.
Kaltaisillaan tarkoitan nyt siis 90-luvulla syntyneitä naisartisteja, jotka laulavat englanniksi, esiintyvät etunimellään ja liikkuvat modernin pop-musiikin kentällä. Tarjontaa nimittäin riittää, niin paljon että Astrid, Sigrid ja Amanda menevät helposti sekaisin. Kymmenen keikan jälkeen on enää mahdoton muistaa kuka oli kuka, kun kaikki näytti ja kuulosti niin hyvältä. Mistään ei jää mitään käteen.
Mutta Alma on toisenlainen. Alma ei ole keksitty. Alma kiroilee. Ei siksi että olisi päätetty että se sopii Alman imagoon vaan koska Alma tekee niin, anyway. Raffius ei ole päälle liimattua, keksittyä, vaan totta. Normaalia. Ihmistä.
Lavalla Alma keskittyy enemmän hauskanpitoon kuin hyvänä olemiseen, oikein laulamiseen tai coolisti esiintymiseen, ja se on kiinnostavaa. Alma on aito, aikana jolloin suhteemme aitouteen on kompleksinen. Alman keikka tuntuu joltain, koska lavalla on oikea ihminen eikä keksitty, jokaista kulmaa myöten viilattu ”cool poptähti Suomesta joka breikkaa ihan kohta WOHOO!”.
Ja juuri siksi Alma on aidosti cool poptähti Suomesta joka saattaa breikata ihan kohta.