Kuka olisi uskonut, että juuri Riihimäellä tehtäisiin yksi suomalaisen popin loistoalbumeista?

Soliti-levymerkki julkaisee tänään kymmenvuotisjuhlapainoksen Sister Flon rakastetusta Tragician’s Hat -albumista. Vuonna 2012 hajonneen indiepop-yhtyeen jäsenet Samae Koskinen, Mikko Salonen ja Janne Lastumäki kokoontuivat muistelemaan suomi-indien klassikkoa.

Teksti: Kimmo Vanhatalo, kuva: Mikko Meriläinen

Yhtä päärooleista Sister Flon tarinassa ei näyttele henkilö, vaan paikka. Yhtye syntyi 2000-luvun alussa Riihimäellä, noin kolmenkymmenentuhannen asukkaan radanvarsikaupungissa. Se on risteysasema, josta monet kulkevat ohi, mutta jonne harva pysähtyy, eikä mitenkään ilmeinen yhden Suomen kiitetyimmän englanninkielisen indiepopyhtyeen kotipaikka.

Kuitenkin juuri tuo kaupunki, samalla sekä lähellä että kaukana Helsingin ja Tampereen kulttuurillisista keskuksista, synnytti Sister Flon ja sen persoonallisen mestariteoksen Tragician’s Hatin.

”Riihimäki näytteli todella suurta osaa bändin identiteetissä. Se ympäristö oli henkisesti aika karu. Me yritimme luoda sinne jotain merkityksellistä ja kaunista”, muistelee laulaja-kitaristi Samae Koskinen.

”Se bändi oli silloin koko elämä”, Mikko Salonen kiteyttää.

2000-luvun alkupuolella yhtyeen parikymppiset jäsenet olivat joko työttömiä tai opiskelijoita. Heidän päivänsä kuluivat Koskisen isän pannuhuoneessa, jossa Koskinen, basisti Mikko Salonen ja rumpali Antti Kaistinen treenasivat joka ikinen päivä. Muut yhtyeen jäsenet liittyivät mukaan ainakin kerran viikossa.

”Se oli ainutlaatuista aikaa, koska saimme keskittää kaiken tarmomme taiteeseen”, Koskinen kertoo. Erityistä päämäärää Sister Flolla ei ollut. Se etsi innoissaan ja haltioituneena omaa musiikillista ääntään.

Loputtomissa treenisessioissa se alkoi löytyä. Perustan muodosti Koskisen kappaleiden klassisen 1960-lukulainen melodisuus, mutta yhtyeen kaikkien jäsenten luovuuden ja vaikutteiden kirjon tullessa peliin alkoi syntyä jotain ainutlaatuista.

”Kokeilimme venyttää kappaleita soundillisesti ja sovituksellisesti. Mentiin sellaisiin suuntiin, jotka tuntuivat jännittäviltä”, kosketinsoittaja Janne Lastumäki kertoo.

Ideoita ei tyrmätty, vaikka ne eivät suorilta käsin tuntuneetkaan sopivan työn alla olevaan kappaleeseen. Vapaassa luomisilmapiirissä ja etäisyyden ja eristäytyneisyyden ansiosta yhtyeen persoonallinen tyyli sai muhia kaikessa rauhassa.

Koskisen isän pannuhuoneesta lähtenyt musiikillinen kehityskulku kristallisoitui kirkkaimpaan muotoonsa juuri Tragician’s Hatilla, Sister Flon toisella pitkäsoitolla. Vaikka levy oli äänitetty useassa eri paikassa puolentoista vuoden aikana, se kuulosti hämmästyttävän yhtenäiseltä.

Sister Flo jatkoi toimintaansa ja julkaisi jatkossakin hienoa musiikkia, mutta Tragicians’s Hatin myötä yksi aikakausi oli auttamatta lopussa. Yhtyeen jäsenten elämä alkoi viedä heitä eri suuntiin. Yhteinen nuoruus Riihimäellä ja totaalisen musiikille omistautumisen aika alkoi olla ohi.

Nyt edessäni istuu kolme aikuista miestä, joilla on omat elämänsä ja omat tarinansa. Hetken aikaa he kulkivat yhteistä polkua ja loivat jotakin erityistä. Muistot tuntuvat olevan pelkästään lämpimiä.

”Niin kuin huomaat, hirveän vähän on mitään kitinää. Ne olivat onnellisia aikoja”, Koskinen huokaisee ja hymyilee.

Voisin melkein vannoa, että hänen puheensa riihimäkeläinen nuotti muuttuu hetkeksi vahvemmaksi.

Haastattelu on julkaistu Rumbassa 7/14.