Rumban lyriikkablogisti sai ennakkokuunneltavaksi Absoluuttisen Nollapisteen uutukaisen, jonka edeltäjä kuuluu toimittajan suosikkilevyihin. Tässä ennakkoraportti kaikkine hehkutuksineen.
Teksti: Tuukka Hämäläinen, kuva: Hannu Iso-oja.
Absoluuttinen Nollapiste julkaisi noin puolitoista vuotta sitten edellisen albuminsa Pisara ja lammas 1, jonka jatko-osa saapuu viimein keskuuteemme 30. toukokuuta (myös vinyylinä!). Polveileva ja tarinallinen albumi teki minuun vaikutuksen jo julkaisukeikalla, jonka jälkeen se nousi pysyvästi 2010-luvun suosikkilevykseni. Nykyisin osaan laulaa koko teoksen läpi lähes suvereenisti.
Rytmille aiemmin arvostelemani Pisara ja lammas 1 on perinnetietoinen progealbumi, joka avartaa Abson ilmaisua. Kiehtovassa tarinassa Planeetta Hyvältä lähetetään matkaan kaikki pahuus pisaran muodossa, ja tuo pisara laskeutuu Maan kamaralla muuan lampaan niskaan. Solisti Tommi Liimatan lisäksi rooleja esittävät Paula Vesala, Olavi Uusivirta ja Erkki Seppänen.
Ensimmäinen levy on muuten toistaiseksi kuunneltavissa kokonaisuudessaan Diu Dau Recordsin SoundCloud-sivun kautta.
Koska Pisara ja lammas 1 oli monella tapaa uskomaton teos (CMX:n Talvikuninkaan (2007) ohella 2000-luvun kiinnostavin kotimainen teemalevy), otin Liimattaan jo varhain yhteyttä ennakkojutun tiimoilta. Hieman yllättäen lyyrikko-laulaja kuitenkin vastusti albumin tarkastelua juuri sanoitusten näkökulmasta.
”Tuntuu epäreilulta nostaa heti alussa erilleen tekstit, jotka kuitenkin ovat kokonaisuudesta vain parikymmentä prosenttia – Akin kitaran ja koskettimien ollessa 40 %, noin raa’asti ajatellen,” Liimatta selittää. ”Minulle tärkeintä on yleissoundi, jossa tarinaa vie eteenpäin yhtälailla joku urkulinja.”
Vaikka Liimatan näkemys kuulostaa vähintäänkin omituiselta, albumia kuunnellessa ymmärsin kuitenkin jossain määrin, mitä hän tarkoitti. Pisara ja lammas 2 on musiikillisesti Nollapisteen kenties kiinnostavin levy, eikä Liimatta turhaan korosta yhtyeen huikeaa yhteistyötä juuri näillä levyillä.
Pisara ja lammas 2 jatkaa tarinaa siitä, mihin edeltäjä sen jätti. Itsetietoiseksi tullut Lammas punoo juoniaan, ja pian siirrytään pois Uusivirran esittämän Paimenen maatilalta kokonaan toisiin sfääreihin. Ensimmäinen raita esittelee myös uuden hahmon, Paimenen äidin, jonka roolin laulaa Thee Ultra Bimboos -yhtyeestä tuttu Milla Palovaara (jonka uusi yhtye Maailmanlopun tyttö & Hyeenat äänittää parhaillaan esikoislevyään). Roolihahmojen osuudet ovatkin kasvaneet siinä määrin, että Pisara ja lammas 2 on oivallinen Abso-levy kuulijoille, jotka eivät syystä tai toisesta pidä Liimatan lauluäänestä.
[Spoilerivaroitus! Seuraava kappale paljastaa yksityiskohtia juonesta. Maalaa teksti lukeaksesi tai jätä lukematta.]
Siinä missä edellinen levy oli vain miedosti scifiä, Pisara ja lammas 2 lisää tarinaan muodonmuutoksia, ekokatastrofia ja matkan vieraalle planeetalle. Ykkösosan lopussa vihjattu ”romanssi” mutkistaa hahmojen välisiä suhteita. Tarina muuttuu myös entistä vakavammaksi ja eräiden keskushahmojen kohtalot voivat saada jopa silmäkulmat kostumaan. Etenkin pahuuden levittäjäksi joutuneesta Lampaasta muodostuu traaginen hahmo, jonka Seppäsen tulkinta saa elämään. Lammas on ymmärtääkseni eräänlainen käänteinen messias, joka ”pelastaa” kansan levittämällä pahan sen keskuuteen.
Pisara ja lammas 2 on musiikillisesti edeltäjäänsä monipuolisempi, instrumentaalisia osia on enemmän ja sävellys yllättää paikoin ilahduttavasti. Basisti Aake Otsalan tuotanto hengittää orgaanisesti ja sovitukset ovat kunnianhimoisia. Kitaristi-kosketinsoittaja Aki Lääkkölän johtamaa kuoroa käytetään edellisen levyn tapaan hienosti paitsi luomaan sovituksiin dramatiikkaa, myös korostamaan ja kommentoimaan tarinan tapahtumia kuin antiikin kreikkalaisissa näytelmissä ikään.
Levyistä muovataan kokonaisuutta paitsi tekstissä toistuvilla fraaseilla ja ilmauksilla, myös kertautuvilla melodioilla ja musiikillisilla viittauksilla aiempaan levyyn. Pisara ja lammas -albumit eivät ole sisarteoksia vaan yhtä ja samaa kokonaisuutta, mitä kappaleiden yhteinen numerointi korostaa.
Kuten edellisenkin levyn kohdalla, Pisara ja lammas 2:n mieleenpainuvimpia osia ovat pitkät ja moniosaiset raidat, kuten Taverna ja Paljastuminen. Valitettavasti Planeetta Hyvän kaihoisan loppuhehkutuksen lakeuksille ei toisella albumilla nousta, mutta ehkei se ole tarpeellistakaan. Mahtipontisuus tulee esiin muilla tavoin.
Vaikka musiikki tavallaan muodostuu osaksi tarinaa ja kerrontaa, on tämän albumikaksikon kohdalla pakko korostaa sanoitusten roolia. Kerronnallinen laulunteksti on taitolaji, etenkin näin monimutkaisessa tarinassa, ja jo se tekee Pisara ja lammas -levyjen sanoituksista poikkeukselliset. Lisäksi teoksen tarinaa on melko helppo seurata, toisin kuin yhtyeen aiemmilla tarinalevyillä Suljettu (1999) ja Mahlanjuoksuttaja (2005).
Pisara ja lammas on 2000-luvun mielenkiintoisimpia tapauksia ja on hyvin kiinnostavaa nähdä, jääkö levy elämään underground-klassikkona vai saako se kakkososan myötä myös laajempaa huomiota mediassa. Vaikka puolitoistatuntinen temaattinen pläjäys voi kuulostaa vieraannuttavalta, on kokonaisuus helpommin lähestyttävä kuin monet Abson aiemmat albumit ja se saattaa löytää yhtyeelle myös uusia kuulijoita. Kertautuvia, helposti mukana laulettavia osia viljellään toki vieläkin niukasti, mutta musiikin ja tarinan porskuttaessa eteenpäin yhteisellä radallaan ei kuulija juurikaan jää kertosäkeitä kaipaamaan.