Mitä tulee alfan jälkeen? Haastattelussa Paperi T

Henri Pulkkinen loi hahmon nimeltä PAPERI T, hämmensi Malarian pelko -levyllään ja ärsytti suomirapin kuvastoon sopimattomilla maneereillaan. Nyt hän on esikoiskirjailija, joka haluaa purkaa hiphopin ja indien kliseiset miesmallit. Eikä Paperi T hiljene. Kirjallisella sivupersoonalla on pakottava tarve puhua suoraan.

21.10.2016

Elokuinen alkuilta Flow’n Balloon Stagella: Paperi T esittää uutta versiota Malarian pelko -albumista. Sen julkaisusta on kulunut hieman yli vuosi, ei kahtakymmentä, kuten klassikkolevyjä uusintavilla teemakeikoilla on tapana.

Huhu kertoo, että pikkulavan täyteen ahdettu katsomo natisee liitoksistaan ja penkkiriveistä irtoilee rakenteita. Onko kyseessä pelkkä tuleva kaupunkilegenda – Paperi T:n Altamont – sitä en osaa sanoa, sillä sataa metriä lähemmäs lavaa on väentungoksessa mahdotonta päästä.

Tunnelma on painostava. Varmaa on, että rapkeikka, jota säestää viulisti Pekka Kuusiston ja perkussionisti Samuli Kosmisen muodostama improryhmä, on epätodennäköisin yleisöryntäyksen aiheuttaja festivaalin historiassa.

Viikkoa myöhemmin Helsingin juhlaviikoilla kantaesitetään Radion sinfoniaorkesterin säestämänä Lauri Porran uusi teos Kohta. Omniwerkiksi ristitylle, kosketinluutun ja viola organista -renessanssisoittimen yhdistelmälle tehty sävellys, johon Paperi T on kirjoittanut libreton.

Esiintyminen RSO:n solistina ei ole käännekohta vain 30-vuotiaan porvoolaissyntyisen Henri Pulkkisen elämässä, vaan käännekohta koko suomiräpissä. On tapahtunut se, mitä kukaan ei osannut aavistaa, kun Pääkköset vuonna 1989 julkaisi debyyttinsä ja vielä vähemmän silloin, kun JVG:n Häissä-kappaleesta muodostui Suomen toinen kansallislaulu: suomalaisräppäri on läpäissyt kulttuuripiirien tarkoin vartioidun etupiirin.

Eikä vielä reilu vuosi sitten Paperi T:stä ollut kuullut juuri kukaan.

paperit6_low_markus_paajala

Ruger Hauerin vakijäsenenä sekä DJ Kridlokkin ja Paavoharjun kanssa levyttänyt Paperi T julkaisi ensimmäisen soololevynsä huhtikuussa 2015. Malarian pelko nousi julkaisuviikollaan Suomen virallisen listan ykkössijalle.

Kun Emma-gaalassa Paperi T palkittiin sekä vuoden tulokkaan että vuoden hiphop-albumin Emmalla, kärjistyi räppärin siihenastinen tuntemattomuus Twitterissä.

Yleisön reaktiota Pulkkinen luonnehtii huvittuneena ”Bon Iver -hetkekseen”. Se on yleisön tapa ilmaista pettymystään, kun voittaja ei ole ennestään tuttu nimi, jotain itse löydettyä: kuka ihmeen Paperi T?

Kuukautta myöhemmin raadin ”genrestään virkistävästi poikkeavaksi” luonnehtima Malarian pelko lunasti myös Teosto-palkinnon. Sen kautta Pulkkinen huomasi jopa samaistuvansa kasvavaan heittaajien joukkoon. Pienen genren sisällä täytyi olla turhauttavaa seurata, kuinka kaikki huomio keskittyy yhteen henkilöön.

”Teosto-palkinnon kohdalla ahdistuin oikeasti, että nyt on tullut jo vähän liikaa kaikkea. Jos se en olisi minä, niin sanoisin, että on täällä vittu muutakin kuin tämä Paperi T”, Pulkkinen kertoo.

Suhteessa saamaansa huomioon Paperi T edustaa yhä sitä, mitä musiikkijournalismi paremman sanan puutteessa kutsuu vaihtoehtorapiksi.

Hiphop-puristeilla keskustelufoorumeita myöten tuntui olevan sopeutumisvaikeuksia hankalasti lokeroitavan artistin vastaanotossa. Popmusiikkijargonissa älykköräppäri-termi muuttui ylisanakliseeksi heti synnyttyään – ja jäi silti elämään.

Pulkkinen harmitteleekin, kuinka pienessä kulttuuripiirissä tietty leima valikoituu yhdelle tekijälle. Samalla entistä useampi haluaa tarrata tähän artistikuvaan kiinni ja repiä sen palasiksi.

”Minulla ei ole mitään kiinnostusta ottaa sellaista viittaa tai edustaa jotain älykköräppäriä”, Pulkkinen linjaa.

Samalla hän myöntää, että hiphopin viitekehyksessä hänen taustansa ei ole kaikkein tavanomaisin, vaan vaikutteille on syynsä. Pulkkinen myöntää olevansa lähtöisin kulttuurikodista ja olleensa lapsesta asti kiinnostunut asioista, jotka ympärillä vaikuttaneiden ihmisten kautta assosioituivat kokemukseen aikuisuudesta.

”Kyllä meillä on aina katsottu tiettyjä elokuvia ja kuunneltu tiettyä musiikkia. Kai sen olisi voinut kiertääkin ja rapmusiikin kautta ehkä teinkin sitä – jotain, mihin meillä kotona ei ollut mitään kosketusta. Tai sitten olisin voinut kiinnostua vaikka vain jääkiekosta.”

Kun Paperi T:tä toisaalla tituleerataan älykköräppäriksi, toisaalla pseudoälyköksi, on artistin julkisuuskuva samalla muuttunut niin näkyväksi ja vetovoimaiseksi, että medialle hänestä on tullut genrensä ainoa päivystävä dosentti.

Yhteistyöprojektit ja edustustehtävät itsestäänohjautuvat häntä kohti, ja mainostoimistoista kysellään perään.

Pulkkinen arvelee, etteivät nämä tahot ole usein itsekään perillä siitä, mitä haluavat.

paperit2_low_markus_paajala

Selkein muutos Malarian pelon jälkeen on tapahtunut keikkatahdissa. Kuluneen kesän festivaalikiertueen työmäärä tuplaantui Paperi T:n keikkaillessa sekä soolona että Ruger Hauerin kanssa, ajoittain kahden keikan päivätahtia.

Festarikeikoilla yleisössä tapahtuu sekoittumista. Pulkkinen on tyytyväinen, että satunnaiskuulijat altistuvat erilaiselle hiphop-äänelle, mutta Paperi T -tyyppisen artistin tarjoaminen hittimusiikkina on myös ruokkinut ikuista ”ug-rap vai kansansuosikki” -kiistaa.

Hän ei edusta näistä kunnolla kumpaakaan. Vastakkainasettelujen hän näkee kertovan enemmän suomalaisen kulttuurielämän kömpelyydestä.

”Suomalaisuudessa ja suomalaisissa on enemmän tasoja kuin olen huomannut. Kansan syviä rivejä voi käydä kolkuttelemassa, mutta musiikissani on jo valmiiksi se valinta, ettei sinne edes pyritä”, Pulkkinen sanoo.

”Vaikka Rugerin tai Paperi T:n nimi on nyt tunnetumpi, todelliseen kansansuosioon on matkaa vielä useampi leveli. Emma-gaala-kohu osoitti sen. Ja se on tavallaan parasta, mitä voi tapahtua: jos omalla tekemisellään voi muuttaa sitä standardia, mitä suomessa kuunnellaan.”

Pulkkinen myöntää, että Paperi T -huomio ei ole ollut yksistään helppo ilmiö käsiteltäväksi. Häntä ei huoleta niinkään oma minäkuvansa kuin ympäristö, johon suhtautuminen muuttuu varautuneemmaksi.

”Silloin, kun huomaat, että sanomisiisi ja tekemisiisi suhtaudutaan jotenkin eri tavalla – se ei ole mielekäs herääminen.”

Paineisiin kaupallisesti menestyneen albumin jälkeen Pulkkinen suhtautuu huolettomasti. Kun Malarian pelko oli levy, jonka kohdalla kaikki toteutui paremmin kuin saattaa kuvitella, syntyi ympäristössä oletus sen toistamisesta.

Sellaista tarvetta ei kuitenkaan ole. Eikä Pulkkinen koe sen enempää tarvetta tehdä tarkoituksella ”vaikeaa” musiikkia. Pitemmällä ajanjaksolla sekään ei ole mielenkiintoista.

Sivuaskeleet ovat silti aina houkuttavia. Hän mainitsee Nebraskan, levyn, jonka Bruce Springsteen ujutti kaupallisessa jatkumossa mahdollisimman epätodennäköiseen saumaan. Neil Youngin valokeilasta pakenemisen aloittaneen On the Beachin tullessa puheeksi Pulkkinen kertoo yllättyneensä sen itsetarkoituksellisuudesta: sehän lukeutuu Youngin parhaimpiin.

Valokeilasta pakenemista Pulkkinen on päässyt harjoittamaan myös Ruger Hauer -yhtyeessä. Bändin tuorein albumi, Reginan kanssa yhteistyönä tehty Mature sekä Paperi T:n Malarian pelko syntyivät päällekkäisinä prosesseina, mutta kaupallisesti jälkimmäinen ”räjähti käsiin” ennen Ruger-levyn julkaisua.

Myös Ruger Hauerin albumi nousi sittemmin listakärkeen. Se on yhtyeen ensimmäinen ykkössijoitus.

Soololevyn suosioon verrattuna Ruger on kuitenkin Pulkkisen mielestä pysynyt vielä valtavirran ulkopuolisena projektina. Se on myös tarjonnut tiettyä anonymiteettiä vastapainona Paperi T:n jatkuvaan julkisuuspresenssiin.

”Jokainen Rugerin neljästä levystä oli jotain, mihin herättiin vasta takapotkulla. Se ei koskaan ole ollut mediaseksikäs bändi, ja tavallaan pidän siitä. Sooloartistina olet helpommin lokeroitavissa ja henkilöitävissä. Ruger Hauer on aina ollut vaikeasti kosketeltavampi”, Pulkkinen sanoo.

”Oli kyseessä sitten Ruger tai jokin muu yhteistyöprojekteista, oma ego täytyy tappaa.”

Henkilökohtaisimmaksi Ruger-levykseen Maturea kutsuva Pulkkinen painottaa halunneensa albumille eri äänen tai ”eri tyypin” kuin soololevyllä. Mutta vaikka Paperi T:n artistiprofiili ei välttämättä ole helpoin kannettava, Pulkkinen ei ole vielä hautaamassa tätä egoa.

”Tärkeintä on nyt tehdä jotain, mikä on itselle uutta ja haastavaa. Jos haluaisin nyt maksimoida huomioarvoni, en olisi käyttänyt tätä kuutta kuukautta siihen, että kirjoitan runokirjan. Se on kuumottavaa ja pelottavaa. Ulos comfort zonesta.”

paperit5_low_markus_paajala

Syyskuun lopussa julkaistava esikoisrunokokoelma Post-alfa on temaattista jatkoa Malarian pelko -levylle, jolla esitelty hahmo on eräänlainen artistin liioiteltu alter ego. Kannessa tekijäksi ilmoitetaan Paperi T, ei Henri Pulkkinen.

”Siinä puhuu sama hahmo ja se on sama maailma, jossa liikutaan. Tunteet ovat hyvin kärjistettyjä, mutta se olen aina minä, joka puhuu. Liioiteltu versio minusta tai ihmisistä, joita tapaan.”

Pulkkisen ”fiktiiviseksi realismiksi” kutsumalla soololevyllä kuului eroahdistuksen ja pessimismin sävyttämä ilmaisun jyrkkyys. Voisi kuvitella, ettei saman äänen valikoituminen esikoiskirjan keskiöön voi olla sattumaa.

Jäikö Malarian pelolla jotain kesken?

”Tuleeko mikään koskaan loppuunsa? Välillä tuntuu, että kirjoitan vain yhtä isoa biisiä, yhtä loputonta tekstitiedostoa. Sitä vain tulee.”

Päiväkirjamainen, jopa pakahduttava ahdistuneisuuden ja itsekritiikin vyöryttäminen on ominaista 2000-luvun tunnustuskirjallisuuden ja väkevän tunneilmaisun uudelle tulemiselle. Sen juuret voi myös nähdä niin kutsutussa New Sincerity -liikkeessä – viime vuosikymmeninä muun muassa musiikissa ja proosassa vaikuttaneessa postmodernismin vastavoimassa.

Kun Paperi T:n lyriikkaa on toistuvasti luonnehdittu kulttuurireferenssiensä vuoksi juuri postmoderniksi, jää huomioimatta, että tietyt namedropit ovat jo tulleet osaksi kollektiivista yleissivistystä. Samoin artistiin usein yhdistetty ironisuus on menettänyt merkityksensä.

Paperi T:n tekstien ihmissuhdetilityksessä on paljon samaa suoruutta kuin norjalaiskirjailija Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjassa. Musiikin puolella ironiattomuuden kronikkaansa on alkanut kirjoittaa entinen Red House Painters -laulunkirjoittaja Mark Kozelek soljuvilla puhelaululevyillään.

Samalla kirjallisen autofiktion perinteinen, miehinen oman itsen projekti on joutunut kyseenalaistetuksi. Pulkkinen tuntuu tiedostavan tämän.

”Sehän on tämän hetken zeitgeistin epäkiitollisin tilanne: olla valkoinen cis-mies, joka valittaa, miten on vaikeaa! Jos vielä on olemassa joku pitkään vallinnut ajatus alfamiehestä, niin ei se ole enää kiinnostava eikä samaistuttava. Ollaanko me päästy alfaudesta yli?”

Kun Pulkkinen nimeää yhdeksi kirjan johtoteemoista miehisyyden käsittelyn nykypäivässä, häntä ei siis tunnu huolestuttavan aiheen mahdollisesti herättämä kritiikki. Tai se, että hän ilmaisee asiat Paperi T:lle ominaisella suorasukaisuudella.

Hyvän poptekstin tai runouden täytyy voida tuoda epämiellyttävät aiheet nähtäväksi. Yleisö voi närkästyä siitä, ettei lyriikka palvele moraliteettia ja oikeamielisyyttä, kun rakentavampi reaktio olisi tunnistaa syyllistyneensä kuvattuihin synteihin.

”Kun Knausgårdilta tuli uusin Taisteluni, mietin, miten kukaan voi boikotoida kirjaa lukematta sitä. Ollaanko me edelleen sillä tasolla, että jos joku kirjoittaa esseen, jossa hän yrittää ymmärtää pahuutta ja löytää sitä itsestään, se pitää sensuroida omasta kokemuspiiristä?”

Knausgårdin Taisteluni-sarjan kantava aihe on häpeä. Toinen toistuva teema on epävarmuus, jota Pulkkinen kuvaa yhdeksi vahvimmista arkisista tunteista.

Myös Paperi T:n teksteissä nämä tunteet toimivat kuin punaisena nuolena, jolla osoitetaan päähenkilön puutteita. Joillekin jo niiden näkyväksi tekeminen, pelkkä nuolen olemus, riittää aiheuttamaan vastareaktion.

Pulkkinen myöntää, että artistina kamalinta on kuulla, jos hänen keikkojensa ilmapiiri tai lavaolemuksensa on saanut jonkun ahdistumaan. Mutta samalla kaiken henkilökohtaistamisen kulttuuri saattaa saada absurdeja mittasuhteita. Ruger Hauerin Krebatorio-kappaleesta hän muistaa saaneensa palautetta, ettei kunnioita polttohaudattujen vainajien omaisten tunteita.

”En kuvittele, että luon jonkun ulkopuolisen tyypin, josta voin pestä käteni. Teksteissä esiintyvä hahmo on tapa käsitellä asioita, joita löytää itsestään tai pelkää löytävänsä. Asioita, joista haluaa mennä etäämmälle ja niistä, joita lähemmäs haluaa päästä”, Pulkkinen summaa.

paperit3_low_markus_paajala

Runokokoelman kirjoittamisessa isoin muutos aiempaan lyriikkaan oli muodosta irtautuminen. Loppusointujen – tai ”riimikäsirautojen” – hylkääminen oli vapauttavaa.

Vaikka kokemus tekstin latomisesta tulee edelleen hiphopin katkeamattomana biitin jatkumosta, oli Pulkkisen mielestä valaisevaa huomata, kuinka muut lisäavut itseilmaisussa katoavat. Se on tärkeää artistille, joka haluaa painottaa sekä sitä miten sanotaan että mitä sanotaan. Taustalla kummitteleva painetun sanan vakavuus tekee itsekriittisemmäksi.

Myös viitekehyksen vaihto on auttanut. Pulkkinen näkee, että osassa suomiräpistä alfauden taakka on edelleen läsnä, eikä sen puolen todistelu ole koskaan tuntunut hänestä mielenkiintoiselta.

Hän huomauttaa, kuinka vähän raplyriikan mieskuvastosta lopulta kirjoitetaan kriittisesti. Vasta kun kentälle tulee joku kirjallisempi hahmo, ilmiöön tartutaan.

”Ei ketään kiinnosta, mitä räppärit sanovat. Tai edes suomalainen popmusiikki yleisesti. Ajatellaanko automaattisesti, että ne ihmiset ovat ei-mielenkiintoisia tai ei-älykkäitä, ettei niiden takia kannata edes vaivautua?” Pulkkinen pohtii.

”Niin kauan kuin tekee humoristisia tekstejä kaljanjuonnista, se on joko yksinomaan paskaa tai siistiä, mutta ainakaan se ei provosoi ketään.”

Paperi T:n tekstien törmäys hiphopin muotokielen kanssa on Pulkkisen mukaan ollut väärinymmärrysten lähde. Joskus tyylin aggressiivisuus ja julmuus saavat kauniit asiat kieroutumaan. Samalla herkkyyden ilmaisu ei sekään sovi yhteen perinteisen räppistandardin kanssa.

”Herkkyys on niin aggressiivista, että se alkaa vituttaa. ’Mitä tää tulee parkumaan tänne?’ Ärsytyskynnys nousee heti. On vaikeaa olla ’post-alfa’.”

Tuleeko Paperi T:stä Post-alfan myötä pitemmälle viety kehitelmä? Kirjallisempi, monisävyisempi ja realistisempi hahmo, joka tarjoaa kontrastin popmusiikin idealistisille henkilökuvauksille ja ikuisiksi vannotuille romansseille?

Post-alfan kertoja tuntuu edustavan äärimmäistä läpinäkyvyyttä ja rehellisyyttä, tunnustusta siitä, että herkkäkin voi olla kusipää. Popmusiikissa asetelmat ovat usein vakiintuneemmat.

Pulkkinen korostaa edelleen, että on kyse levyltä kirjaan tietään jatkaneesta roolista, joka ei ole yksiselitteinen. Karikatyyristä, jota ei tarvitse ottaa täysin vakavissaan. Esimerkkinä tällaisesta todellisuuden ja fiktion välisestä hämärtämisestä popmusiikissa hän mainitsee Father John Mistyn I Love You, Honeybear -levyn (2015).

”Father John Mistyn levy tuli Malarian pelon aikoihin, ja sen hahmossa oli tiettyä hengenheimolaisuutta, mutta sillä on vielä överimpi ja koomisempi habitus. Se osaa olla hyvin herkkä ja hyvin vastenmielinen. Se saa kelaamaan kahta eri asiaa ja tajuamaan kolmannen. Se naurattaa ja saa samalla herkistymään.”

Eritoten häntä tuntuu harmittavan, että Paperi T -hahmo assosioidaan niin välittömästi vihaamiseen.

”Kukaan ei ole koskaan sanonut, että Malarian pelko olisi hauska levy. Kukaan ei uskalla nauraa niille jutuille, koska se ei ole mikään Petri Nygård. Yritän tuoda esille tiedostavani, etteivät asiat ole näin vakavia, että maailmassa on muutakin.”

paperit4_low_markus_paajala

Teksteissään ja räppäämisessään Paperi T on anteeksipyytelemätön. Hän huokuu vaativaa ehdottomuutta. Myös nykyisestä varovaisuuden ja korrektiuden ilmapiiristä puhuttaessa Pulkkinen kiihtyy helposti. Hän on tottunut sanomaan asiansa suoraan.

Post-alfan kustannustoimittajan ohjenuoraa noudattaen yksinkertaiset, suorat lauseet seuraavat kirjassa koruttomina toisiaan. Mitään ei ole yritetty pukea sanahelinän taakse.

”Kustantaja kyllä sanoi, ettei nimessä saisi esiintyä viittauksia konkurssiin tai kuolemaan. Niinpä minulla oli pitkään työnimenä Konkurssikuolema”, Pulkkinen sanoo ja naurahtaa.

Suorasanaisuudessaan Paperi T olisi helppo nähdä kyynisenä, poliittisen korrektiuden ilmiöitä vastaan hyökkäävänä nihilistinä. Pulkkinen kuitenkin uskoo, että kauniit asiat voivat kuulostaa vihaisilta ja kriittinen äänenpaino kuuluu myös romanttisiin teksteihin.

Hän viittaa mielellään vuosituhannen alkupuolella kuuntelemiinsa indiebändeihin. Raptekstiin hänellä on vuosia ollut ajatuksena tuoda jotain samaa kuin mitä on vaikka Morrisseyn, Magnetic Fieldsin tai Belle and Sebastianin sanoituksissa: tasapainottelua naiivin ja synkän väliltä.

Hän on myös selvästi tyytyväinen Ruger Hauerin Maturen aiempaa kevyempään otteeseen.

”Rugerin ensimmäisellä levyllä ei ollut yhtään parisuhdebiisiä. Viimeinen Se syvenee syksyllä -levylle (2010) äänitetty kappale oli Riippusilta. Mielestäni se on biisi, jolla Paperi T -hahmo esiintyy ensimmäisen kerran”, Pulkkinen sanoo.

”Rugerin myöhemmillä levyillä ihmissuhteista on välillä luotu kylmä, dystooppinen kuva. Että moderni maailma ei kannusta muuhun kuin parisuhteeseen ja parisuhteet ovat aina hyväksikäyttöä. Sitten Ukraina (2013) oli niin vaikea levy, että kaikki sellaiset kysymykset tavallaan sivuutettiin.”

Tätä etäännyttämisen taustaa vasten Paperi T:n nykyhahmo kokee asiat verekseltään. Pulkkinen arvelee, että nimenomaan vahvasti kokemisen jotkut tulkitsevat vihaisuudeksi.

Esimerkkinä hän mainitsee Sä jätät jäljen -kappaleen, jonka artisti näkee koskettelevan kauniita asioita ankaralla tavalla, tribuuttina sille, että joku voi tuntea vahvasti. Jo tunne itsessään on arvokas.

”Suurin osa asioista ei kosketa ja sanon sen ääneen vain, koska ne asiat, jotka koskettavat, koskettavat vielä enemmän. Rakkaus koskettaa paljon enemmän kuin viha. Se on jotain, mihin olen uskonut alusta asti. Tiedän, että se on myös ihan ok tapa elää”, Pulkkinen sanoo.

Hän tiedostaa, ettei tunneilmaisun suoruus istu kaikkiin tilanteisiin. Toisinaan artisti on miettinyt, pitäisikö vaikkapa haastatteluja antaa ollenkaan, jotta aivan kaikki ei näkyisi läpi.

Vaikka Paperi T:n tekstejä haluaisikin verrata rehellisyydessään itsensä auki repiviin nykyprosaisteihin, on samalla arvuuteltava, voiko niiden pohjavireenä piillä myös vankkaa idealismia tai kenties toive tavoittamattomista haavekuvista.

Kun kaikki on epävarmaa, humoristista tai ironiaa, voisiko nämä kirjoitusprosessilla lopulta pysyvästi ohittaa, löytää ehkä ehdotonta kauneutta tai ehdotonta pahuutta?

Voisiko ylinokkelasti postmoderniksi ja metamoderniksi luokiteltu Paperi T yksinkertaisesti olla väline kohti samaa kuin romantiikan ajan pyrkimys irrottautua valistuksenjälkeisestä järkiperäisestä, rationalisoituvasta maailmasta?

”Rakkaus ja kuolema, rakkauden pelko ja kuoleman pelko – ne ovat ne isoimmat aiheet, jotka jostain syystä ovat aina kiehtoneet. Romanttisten tunteiden käsittely on läsnä kaikessa, mistä itse olen saanut eniten irti niin leffoissa kuin kirjallisuudessa.”

Mitä romantiikka sitten merkitsee?

”Romantiikka. Että olisipa maailma vain tätä. Rakkaushuolia ja taiteesta puhumista. Että kaikki oikeasti ahdistava ja oikeasti pelottava… Voitaisiinpa vain puhua kirjallisuudesta ja musasta.”

Sivulauseessa Pulkkinen mainitse Leonard Cohenin Songs of Love and Haten (1971) yhdeksi parhaista erolevyistä koskaan.

Toteamus kertoo paljon enemmän kuin nuo kaksi sanaa levyn otsikossa, ja samalla täsmälleen niiden verran.

Haastattelu julkaistu Rumbassa 4/2016.

Lisää luettavaa