Morrisseyn odotettu elämäkerta arvioitavana – viiltävää sanataiteilua vai vanhan äijän määkimistä?

Charlie Llewellin / Wikimedia Commons

Ei ole Morrisseyllakaan helppoa – ainakaan omaelämäkerran mukaan. Samuli Knuuti perehtyi Morrisseyn vuosikaudet tekeillä olleeseen Autobiography-kirjaan, ja kokemus osoittautui ristiriitaiseksi.

Teksti: Samuli Knuuti, kuva: Charlie Llewellin / Wikimedia Commons

Elämä noin kaiken kaikkiaan osaa olla aikamoinen pettymys. Ei, tämä ei ole minun mielipiteeni vaan Morrisseyn: Manchesterin oman misebralistin koko uran tarkoitus tuntuu olevan osoittaa meille, miten kenkkua ja turhaa koko olemassaolomme on. Kuten miehen ehkä uran kuuluisin kappale meille kertoo: “There’s a club, if you’d like to go / You could meet somebody who really loves you / So you go, and you stand on your own / And you leave on your own / And you go home / And you cry / And you want to die”.

Tai jos otamme esimerkin 11 vuotta myöhemmältä ajalta ja vähemmän ikonisesta kappaleesta: “Ohh, oh, you ran back to ma / Which set the pace for the rest of your days / And now, there is something that you should know / There is something that you should know / The girl of your dreams is here all alone”.

Ja tässä, hyvät lapset, on Morrissey pähkinänkuoressa: mikään ei koskaan muutu. Elämme yksin, kuolemme yksin, ja jossain välissä saamme hetkellisen vilauksen rakkaudesta, jota emme tietenkään saa, koska sehän olisi ikään kuin vastoin elämän perussääntöjä. Siksi kaikki me, jotka rakastamme pettymystä, rakastamme myös vanhaa kunnon Mozzeria. Koska pettymys on loppujen lopuksi aika lohdullinen tunne, vähän kuin Tenavien Epun turvariepu.

Jos olette yhtään arviota lukenut ison M:n kauan odotetusta elämäkerrasta, olette varmaan lukeneet sen olleen suuri pettymys. Liian pitkä, täynnä kielioppivirheitä, omaan kimuranttiuteensa kuristuvia lauseita, vääriin asioihin keskittyvä, liian rakastunut omaan elämänpettymykseensä ja niin edelleen. Kaikki nämä kriitikot ovat toki oikeassa. Mutta Morrisseyn kirjan suuret ongelmat (etenkin sen tekijän lahjakkuuteen nähden) tekevät siitä kerrassaan ainutlaatuisen teoksen.

Haluatteko tietää kuinka Morrissey ja Johnny Marr sattuivat kirjoittamaan There Is a Lightin? Tai miksi Morrissey lähti hänen ja Bowien yhteiseltä Outsiders-kiertueelta syksyllä 1995 vailla selitystä? Tai kenties miksi Morrissey on nykyisen kitaristinsa Boz Boorerin kanssa jo kolmatta vuosikymmentä, vaikka maailma on täynnä lahjakkaampia muusikkoja? Näihin kysymyksiin ette valitettavasti löydä vastausta Autobiographysta, joka on rakenteeltaan kuin nauhuriin saneltu sarja mieleen juolahtaneita asioita – ja samalla kirjallisen ilmaisun tasoltaan tarkkaan hiottu opus.

Mieleen tulee tarina veistäjästä, jolta joku kysyi, kuinka hän tekee teoksensa. Hän sanoi päättävänsä ensiksi aiheen – vaikka Afroditen – ja sitten hakkaamalla kivenlohkareesta pois kaiken, mikä ei ole Afroditea.

Ja sama pätee Morrisseyn Autobiographyyn. Vaikka hän muutamaan otteeseen ylistää Johnny Marrin taitoja muusikkona, hän ei selvästikään halua kertoa Marrista juuri mitään. Sen sijaan sivulla 358 hän käyttää puoli sivua kertoakseen, kuinka Al Martino (ei, en minäkään tiedä kuka) oli hänelle töykeä nimmaria pyytäessä, koska lähellä oli viehättävä neitonen. Triviaali loukkaus, jos sitä voi edes siksi kutsua, merkitsee aina Morrisseylle enemmän kuin viiden vuoden uhrautuminen. Ja jos lehdistön esiin revittelemä Jake-romanssi on niin tärkeä, miksi se saa kirjassa noin kaksi sivua ja Morrisseyn kannalta epäedullisesti päättynyt oikeusjuttu barbaariset 50 sivua?

Katkeran miehen paska kirja siis? Toki – ja ei tietenkään. Kuvaukset Morrisseyn lapsuudesta ovat fantastista, vaikka ehkä hieman ylikirjoitettua proosaa. Nuoren Morrisseyn analyysit vanhoista tv-sarja- ja bändisuosikeistaan ovat hienoja nekin: ne ovat jäätyneitä ajan meripihkaan, niitä ei aika voi enää tahrata (Morrisseyn vanhat suosikit New York Dolls saavat hekin aika jäisen kohtelun ihan vain siksi, koska epäonnekseen he ovat elossa tavatakseen Morrisseyn).

Smithsin (ja jostain ties-vitun-mistä-syystä Moz ei edes käytä The-artikkelia, vaikka se on jokaisen levyn kannessa) viiden vuoden voittokulku ei näyttäydy lukijalle bändin voittona maailmaa vastaan vaan Morrisseyn taisteluna epäpätevää levypomoa vastaan. Kuka tahansa muu artisti 1980-luvun levymyynnin kulta-aikana riemuitsisi debyyttilevyn kakkossijasta, mutta vanha kunnon Morrissey lähtee kellariin mököttämään Rough Traden kyvyttömyyttä saada kasettiversiota ajoissa kauppoihin.

Ja sitten: sooloura alkaa keväällä 1988, menestyksekkäästi, sitten tulee vaikea jakso, sitten taas uusi positiivinen kausi, kunnes tulee tauko, mitä seuraa vuoden 2004 comeback ja niin edelleen. Jopa asioihin perehtyneen on vaikea pysyä perässä, sillä Morrissey kertoo meille vain mitä haluaa, eikä se ole usein muuta kuin positiivisia ja negatiivisia tapaamisia hänen kiertoradallaan liikkuvien ihmisten kanssa.

Se on turhauttavaa luettavaa, mutta toki uljasta, koska Morrissey jos kukaan osaa kirjoittaa – ja saa ainakin minut toivomaan, etten olisi koskaan tavannut häntä (kuten en siis olekaan). Yhdellä skalpellinviillolla M. voisi silpoa meidät kappaleiksi. Kuinka esimerkiksi tämän kappaleen luettuaan uskaltaisi halata Morrisseytä:

The way a man uses his legs tells the entire story of the groin and the body above, because every move made by a man comes from the center, therefore a hug where the center doesn’t meet is a hug with fear. How the zone between the legs is used, or unused, shows in everything that a man does.