Mudhoney – kauniit häviäjät

Perjantaina Hori Smoku Summer Boogaloossa esiintyvä Mudhoney on jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan osoittanut, että suosio ei ole musiikissa läheskään aina olennaista.

Pari viikkoa sitten kävin Ruisrockissa. Tapahtumassa sai kerrankin nauttia hyvästä musiikista rauhassa, sillä kaikkien näkemieni hiukan vaihtoehtoisempien artistien keikoilla oli niin väljää, että viittä minuuttia ennen esityksen alkua saattoi kävellä ongelmitta eturiviin. Air, Blood Orange, DJ Shadow, Underground Rock Orchestra, Lasten Hautausmaa ja Mirel Wagner kaikki soittivat kouralliselle ihmisiä samalla kun Cheekin, JVG:n ja Antti Tuiskun kaltaiset tähdet juhlivat päälavalla. Jopa rocklegenda Patti Smith esiintyi sunnuntai-iltapäivänä verrattain pienelle yleisölle.

Epäilemättä yksi syy yleisön vähyyteen edellä mainittujen artistien keikoilla oli pitkälti Ruisrockin yleisön nuoruudessa. Patti Smith, M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen johtama Underground Rock Orchestra, Air tai DJ Shadow eivät ole omissakaan genreissään kaikkein tuoreimpia tai jännittävämpiä nimiä. Nuoret saattavat kuunnella rockia, mutta eivät yli 70-vuotiaiden näkemystä siitä. Kun Patti Smith lauloi My Generationia, hän ei suunnannut sitä 1990-luvulla tai edes 1970-luvulla syntyneille, vaan omalle, hippi-ideologian kauniit ajatukset kadottaneelle sukupolvelleen.

Sukupolvien välinen kuilu ei kuitenkaan ollut ainoa syy edellä mainittujen artistien yleisön vähyyteen. Olennaista oli myös se, että yksikään heistä ei tehnyt helppoa popmusiikkia. Heidän kaikkien musiikissaan oli jotain kulmikasta, persoonallista, yksilöllistä tai itsepäistä – jotain sellaista, jonka tarkoitus ei ollut vedota mahdollisimman suureen yleisöön.

Kulmikasta, epätäydellistä ja persoonallista oli myös näiden artistien yleisö. Nuorten ja kauniiden popfanien seasta erottui joukko erikoisempia tapauksia, jotka näki toistuvasti vaihtoehtoisempien artistien keikoilla: oli kännissä horjuva tyyppi nuhjuisessa valkoisessa puvuntakissa, lihava harmaapartainen ukko kauhtuneessa bändipaidassa, vihreätukkainen lesbopari ja humalainen poika, joka kerjäsi miehiltä pusuja.

Paidattomien nuorukaisten, “hassujen” festaripaitojen ja loputtomien farkkusortsien meressä nämä ihmiset tuntuivat porukalta, johon saattoi tuntea yhteyttä, siitä huolimatta, etten puhunut yhdenkään heistä kanssa. Meitä yhdisti paitsi erikoisempi musiikki, myös ulkopuolisuus.

Ruisrockissa tajusin tai pikemminkin muistin uudelleen, että minulle on harvoin ollut tärkeää sellainen musiikki, joka tavoittaa mahdollisimman suuren yleisön. Sen sijaan olen rakastanut intohimoisesti musiikkia, jonka ympärille voi rakentaa identiteettinsä ja jonka kautta voi löytää kaltaisensa ihmiset. Pidän Taylor Swiftistä, mutta hänen musiikkinsa ei koskaan tule merkitsemään minulle yhtä paljon kuin The Replacementsin kappaleet.

Minutemen puhuu juuri tästä History Lesson – Part II -kappaleellaan laulaessaan: “Our band could be your life” tai The Replacements Left of the Dialilla kysyessään: “On and on and on and on / what side are you on?” Tiettyjen yhtyeiden ja artistien musiikin varaan voi perustaa elämänsä.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kaikkien rakastama poplaulu voisi olla merkityksellinen. Tuo merkitys kuitenkin yleensä syntyy jostakin henkilökohtaisemmasta kuin pelkästä suosiosta. Kappale nivoutuu elämän tärkeisiin hetkiin tai muistoihin.

Loppujen lopuksi suosio ei ole musiikin, ei edes popin, merkityksellisyyden tai tärkeyden kannalta olennaista. Esimerkiksi Chvrches ja Grimes ovat tehneet useita hienoja popkappaleita, joiden loistoa ei himmennä lainkaan se, että ne keräävät reilusti vähemmän kuunteluja kuin vaikkapa Justin Bieberin hitit.

Selvää on, että myös vaihtoehtoisempi musiikki voi olla hyvin suosittua ja sen tarjoama yksilöllisyys yhtä valheellista kuin identiteetin rakentaminen kulutusvalintojen varaan. Etenkin 1990-luvulla indie- ja vaihtoehtoartistien yleisö laskettiin sadoissa tuhansissa, jopa miljoonissa.

Suosio ei tehnyt vaihtoehtomusiikille hyvää. Se hioi pois kiehtovat kulmat ja eksytti artistit alkuperäiseltä reitiltään. Lopulta se loi kestämättömän ristiriidan yksilöllisen ilmaisun ja suuren yleisön miellyttämisen välille. Valtavirta päästi friikit juhlimaan voittajien pöytään, mutta yhtä helposti se käytti, ruhjoi ja sylki heidät takaisin katuojaan.

Pienten piirien musiikin ja suosion välisestä ristiriidasta hyvä esimerkki on 1990-luvun alun grungen ja vaihtoehtorockin nousu valtavirtaan. Monia tämän ristiriidan puolia esittelee varsin hyvin perjantaina Ääniwallin Hori Smoku Summer Boogaloo -festivaalilla esiintyvän seattlelaisen Mudhoneyn ura.

Yhtyeen johtohahmot laulaja/kitaristi Mark Arm ja kitaristi Steve Turner olivat mukana grungen ja vaihtoehtorockin synnyssä alusta lähtien. Mudhoney perustettiin vuonna 1988, mutta Armilla ja Turnerilla oli jo tuolloin pitkä yhteinen historia eri yhtyeissä. 1980-luvun alussa he soittivat yhdessä punkyhtyeissä Mr. Epp & the Calculations ja The Limp Richerds.

Vuonna 1984 Arm ja Turner perustivat basisti Jeff Amentin, kitaristi Stone Gossardin ja rumpali Alex Vincentin kanssa Green River -yhtyeen. Green Riverin vuonna 1985 julkaistua debyytti-ep:tä Come on Downia pidetään nykyään ensimmäisenä grunge-levynä. Madonnan, Michael Jacksonin ja Live Aidin valtakautena oli varmasti mahdoton uskoa, että levyn punkin, hard rockin, metallin ja garage rockin ahdistunut ja raivokas yhdistelmä tulisi näyttämään suuntaa populaarimusiikin mullistukselle.

Come on Down ei juuri myynyt ja Green Riverin soundin metallisempia puolia karsastanut Steve Turner jätti yhtyeen pian sen julkaisun jälkeen. Green River julkaisi urallaan vielä pari kappaletta vaikutusvaltaisella Deep Six -kokoelmalla (1986), jolla esiintyivät muun muassa Soundgarden ja Melvins, Dry as a Bone -ep:n (1987) sekä Rehab Doll -albumin (1988).

Lopulta yhtye hajosi kiistaan suosion ja kaupallisen menestyksen tavoittelusta. Stone Gossard ja Jeff Ament olisivat halunneet siirtyä suurelle levy-yhtiölle, Mark Arm puolestaan halusi pysyä Dry as a Bonen ja Rehab Dollin julkaisseella indie-levy-yhtiöllä Sub Popilla.

Gossard ja Ament saavuttivat lopulta himoamansa menestyksen. Green Riverin hajottua he perustivat Green River -kitaristi Bruce Fairweatherin sekä laulaja Andrew Woodin ja rumpali Greg Gilmoren kanssa Mother Love Bonen ja Woodin kuoleman jälkeen laulaja Eddie Vedderin, kitaristi Mike McCreadyn ja rumpali Dave Krusenin kanssa Pearl Jamin, josta tulisi yksi 1990-luvun grunge-soundin suurista menestyjistä.

Mark Arm puolestaan palasi yksiin Steve Turnerin kanssa. Yhdessä rumpali Dan Petersin ja basisti Matt Lukinin kanssa he perustivat vuonna 1988 Russ Meyerin elokuvan mukaan nimetyn Mudhoneyn.

Jos Green Riverin Come on Down oli ensimmäinen grunge-levy, Mudhoneyn ensimmäinen single Touch Me I’m Sick ja sitä seurannut ep Superfuzz Bigmuff saattoivat hyvinkin olla musiikkityylin hienoimmat teokset.

Touch Me I’m Sickillä Armin ja Turnerin kitaroiden rujo murina ja Armin raivokas, mutta kyyninen ulvonta loivat vallankumouksellisen yhdistelmän. “I’m a creep / I’m a jerk / Come on / Touch me I’m sick”, kappale kuului. Se ei yrittänyt mielistellä tai peitellä ulkopuolisuuttaan, vaan rypi siinä. Olen ruma ja sairas hyypiö, ota tai jätä, Arm julisti. Viesti tuntui vallankumoukselliselta. Yhtä upea oli singlen kääntöpuoli Sweet Young Thing Ain’t Sweet No More, jossa äidin ja isin unelmatytär muuttuu pillereitä ahmivaksi hirviöksi.

Pelkästään Touch Me I’m Sick -single olisi riittänyt tekemään Mudhoneysta yhden grungen tärkeimmistä yhtyeistä, mutta Superfuzz Bigmuff -ep jatkoi sen loisteliasta voittokulkua.

Ep:n maailma oli kyyninen ja ilkeä liemi väkivaltaa, himoa, hämmentyneisyyttä ja itsetuhoisuutta sekoitettuna hirtehiseen huumoriin. Arm ja kumppanit tuntuivat etsivän ja haluavan jotain, mutta mitä, sitä he eivät itsekään tienneet. “There’s so much I need”, Arm ärisi Needillä ja raivosi “I’m looking for something no one seems to have” No One Hasilla. Univoxin Super-Fuzz ja Electro-Harmonixin Big Muff -fuzz-pedaalien säröttämät kitarat karjuivat sellaisen eläimen raivoa, joka oli itse rakentanut oman tyytymättömyyden häkkinsä.

Ei ihme, että Mudhoneyn ja muiden samaan aikaan nousseiden seattlelaisten yhtyeiden musiikki puhutteli kokonaista länsimaisen nuorison sukupolvea. Hämmentyneisyys, turhautuneisuus ja itsekeskeisyys olivat teineille tuttuja tunteita. Suurten ikäluokkien lapset olivat saaneet perintönään idealisminsa hylänneiden vanhempiensa synnyttämän kyynisyyden.

Nirvana, Soundgarden, Alice in Chains ja Pearl Jam veivät tämän uuden rocksoundin hittilistoille, ja grunge paitsi musiikkina myös muotina ja asenteena määritteli kokonaista sukupolvea.

Suosio oli kuitenkin räikeässä ristiriidassa punkpiireistä nousseiden yhtyeiden maailmankuvan kanssa, jota hallitsivat ulkopuolisuus, epäonnistuminen, piittaamattomuus ja itsetuhoisuus. Toiset yhtyeet hajosivat (Soundgarden, Tad), toiset päättyivät tragediaan (Alice in Chains, Nirvana), toiset taas hiipuivat (Screaming Trees).

Grungen suurista nimistä parhaiten selvisi Pearl Jam, joka luopui suosiolla poptähteydestä ja tyytyi tekemään musiikkiaan omalle uskolliselle yleisölleen.

Menestyksensä möhlineiden luusereiden paikan ottivat Candleboxin, Bushin ja Stone Temple Pilotsin kaltaiset kokoonpanot, joille suosio ei ollut mikään ongelma. 1990-luvun puolivälin jälkeen jälkigrunge-yhtyeet, kuten Creed ja Nickelback, ottivat grungen soundin, puhdistivat sen punk-vaikutteista ja kaikesta persoonallisuudesta ja myivät miljoonia levyjä.

Mudhoney oli lopulta liian itsepäinen ja outo valtavirtasuosikiksi. 1990-luvulla sekin teki levyjä suurelle Reprise-levy-yhtiölle, mutta ei koskaan saavuttanut Yhdysvaltojen albumilistalla sijaa 189 korkeampaa merkintää. 1998 julkaistun Tomorrow Hit Todayn jälkeen se palasi Sub Popille. Tuolla levy-yhtiöllä se on jatkanut uraansa trendeistä piittaamatta.

Mudhoneyn viimeisin levy on vuonna 2013 julkaistu Vanishing Point. Sen kappaleella I Like It Small Arm laulaa tutun rähjäisen rockin muristessa taustalla:

“Minimal production, low yield
Intimate settings, limited appeal
Dingy basements, short ones
No expectations, wait I’m not done
I like it, I like it, I like it small”

Pienen ja oudon kauneutta on toisinaan vaikea muistaa yhteiskunnassa, joka juhlii tykkäyksiä, seuraajia, jakoja, kuunteluita ja katseluita. Se on yhteiskunta, joka mittaa onnistumista suosion kautta. Oliko Ruisrock onnistunut, koska se teki uuden kävijäennätyksen? Onko artikkeli hyvä, koska sitä jaetaan ja siitä tykätään? Onko ravintola paras, koska sinne jonotetaan? Onko kappale merkityksellisen, kun siitä pitävät miljoonat?

Vai riittääkö se, että yksi katsoo, lukee ja kuuntelee, ymmärtää ja syntyy yhteys?