Paljon onnea, Leonard Cohen! 81-vuotiaan maestron merkkipäivän kunniaksi kolme harvinaisempaa biisivaliota

Leonard Cohen

Leonard Cohen juhlii tänään 81-vuotispäiviään. Mitä parhainta merkkipäivää hienolle miehelle!

Suuren lauluntekijän ja lyyrikon merkitystä populaarimusiikille ei voi alleviivata liikaa, joten nostamme Cohenin syntymäpäivän kunniaksi esille kolme vähemmän soitettua kappalevaliota artistin uran varrelta.

Jos haluat testata, miten hyvin tunnet Cohenin elämän ja teot, suuntaa kohti Soundin Leonard Cohen -testiä. Siellä tietämyksesi punnitaan.

”Cohenin debyyttilevyn Songs of Leonard Cohenin (1967) päättävä One of Us Cannot Be Wrong edustaa Cohenin musiikkia kuumeisimmillaan. Se on mustasukkaisuutta, himoa ja epätoivoa hikoileva mestariteos, joka paljastaa rakkauden sydämessä asuvan hulluuden kaikessa hirveydessään ja kauneudessaan. Soittaessaan kappaleen vuonna 1970 Isle of Wight -festivaaleilla Cohen kertoi kirjoittaneensa sen amfetamiinilaskuissa Hotel Chelsean huoneessa ’jahdatessaan blondia, jonka tapasi natsijulisteessa.’ Kappaletta kuunnellessa tarina kuulostaa varsin loogiselta.”

– Kimmo Vanhatalo

Closing Time (albumilta The Future, 1992). Huikea karnevalistinen teos, joka reippaan 8 minuuttinsa mittaan rakentaa baarin sulkemisajasta ja sen lähestyessä villiksi muuttuvasta meiningistä cohenmaisen metaforan jollekin aivan muulle ja paljon isommalle. Jos Cohenia pidetään kliseenomaisesti masennusmusiikin esittäjänä, niin Closing Time ei ainakaan sitä ole. Se on hengästyttävä, riemastuttava ja silti tietysti ja sananmukaisesti kuolemanvakava.”

– Niko Peltonen

”Tämähän ei tietenkään ole mikään unohdettu kappale – päinvastoin, Dance Me to the End of Love on yksi Cohenin uran rakastetuimmista lauluista. Mutta tämä liveversio saattaa olla jollekin uudempi tuttavuus. Alkuperäinen studioversio ei sekään ole lainkaan hullumpi, mutta vuonna 1993 Torontossa äänitetyssä livessä Cohenin raspiintunut ääni tekee esityksestä todella, todella väkevän. Time-lehti kirjoitti Cohen Live -albumista (1994) arviossaan, että ’näin melankolinen kokoelma pitäisi myydä ainoastaan tuhdin Prozac-annoksen kera’. Letkautuksessa on perää.”

– Saku Schildt