Kuolema on rakkauden ohella maailman kulunein laulunaihe.
Mikään ei ole niin perinteistä kuin moottoripyörällä kaasuttava luuranko, itsetuhoinen mustahuuli tai 27-vuotiaana sekavissa olosuhteissa kuollut rockikoni. Kuolema on ollut popissa itsestäänselvä sarjakuvamainen trooppi ja myyntiartikkeli, ja tämän toteaminen ei varmastikaan ole kenellekään yllätys.
Viime vuosina kuoleman luonne on kuitenkin muuttunut, ja ehkä parempi niin. Yhtenä syynä on ollut popin kiihtynyt makaaberi sukupolvenvaihdos. Yhä useammat edesmenneet starat eivät ole olleet täysillä elänyttä nuorisoa vaan rapistuneita, loppuun ajettuja ruumiita. Toki vaikkapa Bowien tai Cohenin kuolemat ovat olleet juhlavia ja harkittuja silauksia pitkälle uralle ja elämälle, mutta silti luonnolliset ja lääketieteelliset poismenot ovat arkistaneet kuolemamyyttiä.
Eräs rapistunut ruumis oli tosin nuorempi. Yhdeksi viime aikojen huomionarvoisimmista popkuolemista nousi muusikko-kuvataiteilija Geneviève Castréen poismeno vain 35 vuoden ikäisenä.
Hänen miehensä, Mount Eerie -nimellä musiikkia tekevä Phil Elverum toi Castréen syöpäsairauden julkisuuteen viime kesän alussa, kun hän aloitti sairaanhoitokulujen kattamiseksi joukkorahoituskampanjan. Satoihin tuhansiin dollareihin kasvanut lahjoituspotti ei kuitenkaan pelastanut, vaan myöhemmin heinäkuussa Elverum menetti vaimonsa ja puolitoistavuotiaan tyttärensä äidin.
Valtavan epäreilu tragedia tuntui myös henkilökohtaisella tasolla. Philin, jonka musiikkia tunnen Genevièven taidetta paremmin, laulujen hahmon pienuudessa ja keskeneräisyydessä on jotakin hyvin samaistuttavaa. Siksi hän on tuntunut ihmisenäkin läheiseltä.
En ollut ainoa näin ajatellut: luin samansuuntaisia reaktioita paitsi omasta tuttavapiiristäni, myös muualta internetistä. Myötäelo oli liikuttavaa.
Viimeinen asia, mitä kukaan tässä tilanteessa odotti, oli uusi Mount Eerie -albumi. Se mitä oli tapahtunut, oli jotakin niin suurta, että jopa taide tuntui merkityksettömältä sen rinnalla. Kaikki halusivat Philin vain saavan perheensä jaloilleen. Oli hurjaa, että tämän vuoden alussa Phil ilmoitti ”palaavansa maailmaan”, eli keikkailuun ja levyttämiseen.
Kävi varsin nopeasti ilmi, mistä tuoreella A Crow Looked at Me -albumilla on kysymys.
”Death is real / Someone’s there and then they’re not / And it’s not for singing about / It’s not for making into art / When real death enters the house, all poetry is dumb / When I walk into the room where you were / And look into the emptiness instead / All fails.”
Levyn alku on yksiselitteisen tyly. Niin paljon kuin Elverum onkin Mount Eerien tai sitä edeltäneen The Microphones -projektin yhteydessä käsitellyt ihmisen pienuutta ja kuolevaisuutta valtavassa universumissa, eivät mitkään metaforat selitä sitä, miltä oikeasti tuntuu, kun maailman tärkein ihminen kuihtuu viereltä pois. Eivätkä ne voikaan selittää: kokemus on liian intiimi ja kipeä.
Kuolema kiehtoo niin kauan, kunnes se tapahtuu silmiemme edessä. Silloin haluaisimme vain kääntää katseemme pois.
Tästä huolimatta Phil tekee palveluksen, kun hän avaa surunsa meidän kaikkien kuultavaksi viimeistä yksityiskohtaa myöten. Hän tekee kuolemasta arkisen ja konkreettisen.
Levyllä kuolema ilmenee vilisevinä päivämäärinä ja ahdistavina kuvauksina siitä, miten haimasyöpä riuduttaa rakkaan. Ennen kaikkea kuolema on kuitenkin poissaoloa ja hiljaisuutta.
Tuttu ääni ei enää laula verannalla, ja ulko-oven sulkeekin lokakuinen tuuli. Hammasharja jää vaille käyttäjää, koska tämä on siirtynyt hymyilemään jääkaapin oven valokuviin. Parivuotias tytär kysyy, onko äiti nyt uimassa, ja tuhkat mereen silotellut isä vastaa, että on.
Tämä musertava konkretia tekee kuolemasta hyvinkin todellisen ja totaalisen. Phil pakottaa meidät tunnistamaan hänen kanssaan jokaisen jäljen, mitä hänen rakkaansa poismeno jättää. Vaikuttavampaa memento mori -kehotusta on vaikea keksiä.
Tuntuu hassulta etsiä A Crow Looked at Me -albumille verrokkeja. Harva kuolemaa ruotiva poplevy menee päiväkirjamaisuudessaan näin pitkälle. Silti tuntuu itsestäänselvältä, että Elverum on maininnut yhdeksi vaikuttajakseen norjalaisen kirjailijan Karl Ove Knausgårdin ja toiseksi Sun Kil Moon -lauluntekijän Mark Kozelekin.
Molemmat ovat viime vuosina tehneet hyperrealistista ja omaelämäkerrallista taidetta. Knausgårdin kuusiosainen Taisteluni-sarja on nimensä mukainen yhden miehen kiirastuli hänen itsensä ja menneisyytensä kanssa, ja Kozelek on viime levyillään piirtänyt persoonaansa millimetripaperille niin hyvässä kuin pahassa.
Lisääkin vastaavia teoksia löytyy. Nick Caven viimevuotista Skeleton Treetä varjostaa hänen poikansa Arthurin tapaturmaisen kuoleman aiheuttama suru. Sufjan Stevens taas etsi tuoreimmalla Carrie & Lowell -albumilla kuollutta äitiään.
Joku voisi niputtaa nämä levyt ja kirjat osaksi niin sanottua ”uusvilpittömyyden” aaltoa ja mies-auteurien emotionaalista emansipaatiota. Ilmeisesti monilla miehillä on nyt itsestään paljon sanottavaa, kun siihen on lupa.
Phil Elverum myöntää myös olevansa poikkeuksellisen avoimena. Ennen Genevièven kuolemaa he olivat pitäneet perhe-elämänsä visusti henkilökohtaisena. Nyt kaiken ollessa toisin on hänkin tietoisesti siirtynyt toiseen ääripäähän. Patoumien murtuminen on kuulemma tuntunut hyvältä.
Kun hän ei voi enää kertoa vaimolleen rakastavansa tätä, huutaa hän sen mieluummin koko maailmalle. Se on kaikessa naiiviudessaan herttainen syy tehdä musiikkia ja julkaista levyjä. Tai havainnoida ihmisiä kassajonossa, nähdä taivasta halkova korppi ja haistaa metsäpalosta tuleva savu. Tai järjestää vaikka kuunteluiltoja ja tribuuttikonsertteja kuolleiden artistien kunniaksi. Tehdä mitä tahansa, millä voi osoittaa olevansa itse elossa.
Tämän kauneuden Elverumkin näkee kaiken surun läpi. Sen oivaltaminen tekee A Crow Looked at Me -albumista niin tärkeän. Vaikka kuolema saattaakin joskus voittaa, elämä säilyy silti. Se on niin suuri asia, että siitä pitää laulaa.