Pop-essee: Saaroista, ulkomaanvalloituksesta ja suomalaisesta kateudesta

Viime vuosina kansainvälisen menestyksen kuvakkeiksi on pyrkinyt ja päätynyt kaksi Saaraa: SARA MARIA FORSBERG ja SAARA AALTO. Mutta ovatko he todella ”valloittaneet maailman”?

07.03.2017

Suomalaisten menestyksen kaipuu on legendaarinen asia. Ei ole olemassa niin vähäpätöistä kansainvälistä suoritusta, että kotimainen media ei ajaisi sen perusteella itseään kiilusilmäisen hypen aallonhuipulle kuin Donald Trump päästessään kuvailemaan pikkuruisen virkaanastujaisyleisönsä kokoa (”juuuge”).

Ilmiö on niin tuttu, että ulkomaisia Suomeen viittaavia juttuja jakaessa tavataan jo todeta sarkastisesti: ”Suomi mainittu”.

Jo 1980-luvulla meillä intoiltiin Boycott-yhtyeen olevan kovassa nosteessa Neuvostoliitossa. Menestys kommunistisessa diktatuurissa oli vielä siinä vaiheessa parasta, mitä Suomi uskalsi poppareiltaan toivoa.

Kolme vuosikymmentä myöhemmin Yle kertoi otsikossaan suomalaisten biisintekijöiden ”valloittavan maailmaa”. Jutun kärjeksi paljastui, että Stig on ollut tekemässä yhtä kappaletta taiwanilaiselle poptähdelle ja että Suomen ykköstuottajaksi mainittu Jukka Immonenkin haluaisi maailmalle, mutta ei ole päässyt.

Iltalehti puolestaan julkaisi vielä vuonna 2015 jutun otsikolla: ”Maailmalla menestynyt suomalainen yhtye jysäytti tyylikkään musiikkivideon”. Olihan lastenmusiikkiyhtye Hevisaurus tehnyt Argentiinassa pari espanjankielistä lastenlevyä.

Saara, kuva: Nana Simelius

Viime vuosina kansainvälisen menestyksen kuvakkeiksi on pyrkinyt ja päätynyt kaksi Saaraa: Youtube-videoillaan julkisuuteen noussut Sara Maria Forsberg, taiteilijanimeltään Saara, ja Brittien X Factor -kilpailussa toiseksi sijoittunut Saara Aalto.

Forsbergin ”kielinaisvideon” nostivat uutisiin muun muassa BBC ja Yahoo. Kohokohtana Forsberg vieraili Yhdysvalloissa Ellen DeGeneresin suositussa keskusteluohjelmassa. Kansainvälinen musiikkiura kuitenkin ajautui jäihin flopanneen ensisinkun vanavedessä.

Saara Aallon X Factor -hopea on, ilman sarvia ja hampaita, suomalaisen musiikin eniten huomiota kerännyt saavutus maailmalla – jos ”maailmalla” tarkoitetaan Isoa-Britanniaa. Saarivaltakunnan ja Suomen ulkopuolella se lienee yhtä tuttu juttu kuin YK:n ihmisoikeuksien julistus Pohjois-Koreassa.

Aallon alettua pärjätä X Factorissa muun muassa musiikkimediaa pyrittiin syyllistämään siitä, ettei se ollut nostanut Aaltoa tähdeksi tähden paikalle ennen ulkomaan läpimurtoa. Se oli melkoinen jälkiviisauden oppikirjaesimerkki ja muuten vaan älyllisesti epärehellistä metkuilua.

Musiikkimedia ei perinteisesti keskity varietee-esiintyjiin, musikaalilaulajiin ja euroviisukokelaisiin. Ja näitähän Saara Aalto oli, ja on edelleen, kunnes todistaa olevansa poptähti. Niinkin voi käydä – ja miksemme toivoisi että käy! – mutta en löisi valkoista paljettisormikastani vetoa sen puolesta. Poptähdeksi breikanneiden laulukilpailupärjääjien lista ei ole erityisen lupaava.

Ei sillä, että Aaltoa kiinnostaisivat näin rajalliset lokerot tai sen puoleen menestys.

”Mitä tarkoittaa menestys? Onko se vain sitä että olet listojen kärjessä ja isolla levy-yhtiöllä, esiinnyt just tietyillä musafestareilla ja sua hypetetään somessa”, Aalto kyseli Facebookissa harmistuttuaan siitä, että häneltä tiedusteltiin haastatteluissa menestyksen puutteesta Suomessa.

No, enemmän tai vähemmän jotain tuollaista menestys popmusiikissa edelleen tarkoittaa.

Sara Maria Forsberg komppasi Aaltoa raivoisasti omalla tekstillään, jossa hän syytti kotimaista mediaa ulkomaille yrittävien julkkisten mustamaalauksesta ja heidän epäonnistumisensa toivomisesta sekä suurta yleisöä kyynisyydestä ja ”supernegatiivisuudesta” samaa porukkaa kohtaan. Näiden seikkojen vuoksi Forsberg ei kuulemma pysty edes kantamaan Suomen lippua ylpeänä maailmalla, vaikka kovasti haluaisi.

Mikä johtaakin seuraavaan pointtiin: Sekä Aallon että Forsbergin tapauksissa on elätelty ajatusta, että heidän piti mennä ulkomaille saadakseen tunnustusta kotimaassa. Syyksi väitettyyn negatiivisuuteen ja mustamaalaukseen on puolestaan löydetty – suorasti tai epäsuorasti – mikäs muu kuin kateus.

Niin, suomalainen kateus. Yksi eniten rakastamistamme kansanluonnemyyteistä. Kuviteltu ilmiö, joka tarjotaan syyksi lähes mihin tahansa mielipiteeseen tai reaktioon – ajattelematta, yhtä järkkymättömänä luonnollisena totuutena kuin Newtonin lait.

Ehkä kriittinen puhe tai vaikeiksi mielletyt kysymykset eivät sovi nykyhetkeen, joka on itselle hankaliin asiakysymyksiin penislepran lailla suhtautuvan Juha Sipilän ja muiden individualistimenestyjien hetki. Menestyminen on nimittäin positiivista ja kriittinen ajattelu ei. Positiiviset ihmiset menestyvät, kun taas suomalaiset ovat vain kateellisia negiksiä, jotka eivät menesty. Siksi pitää mennä ulkomaille, jotta voi olla positiivinen ja menestyä.

Myös Forsberg ja Aalto toistelevat someteksteissään ajatusta, että meidän kaikkien tulee olla positiivisia, sydänhymiö, ja tehdä omaa juttuamme, triplahuutomerkki. Se on jo sinällään menestystä!

Kumma kyllä, Yhdysvalloista löytyy suomalaisen kateuden asiantuntijoita. Jossain vaiheessa sikäläiset räppärit eivät paljoa muusta puhuneetkaan kuin ”hatereistä”, jotka pilaavat heittaamisellaan räppärin piehtaroinnin a) rahakasoissa ja b) omassa erinomaisuudessaan. He myös alun perin lainasivat valkoiselle kulttuurille Saarojenkin viljelemän ”oman jutun tekemisen” käsitteen.

Logiikka on sama Young Jeezystä Saaroihin ja Sipilään: jos kyseenalaistat tekemisiäni, olet kateellinen. Jos kysyt vaikean kysymyksen, olet negatiivinen. Kaikkien pitää tehdä omaa juttuaan, jolloin kaikki voivat menestyä.

Saara, kuva: Ville Paul Paasimaa

Tietenkään tällä ei ole paljolti kosketuspintaa todellisuuden kanssa. Kovin moni 1,5 miljoonasta henkensä pitimiksi roskia päivät pitkät keräävästä intialaisesta ei voi tehdä omaa juttuaan, vaikka kuinka haluaisi.

Sama pätee suureen osaan maailman ihmisistä siitä yksinkertaisesta syystä, että haluttavia juttuja, siis töitä, on maailmassa merkittävästi vähemmän kuin ihmisiä, jotka haluavat niitä tehdä. Joka ikistä ammattilaiskoripalloilijaa kohti löytyy maapallolta kaiketi kymmeniä tuhansia teinejä, jotka haluaisivat pelata koripalloa työkseen.

Mitä tulee tähän esseeseen, se on varmaan kateususkovaisten mielestä malliesimerkki kateellisesta suomalaisjournalismista. Siihen sanon: olette vain kateellisia! Hommatkaa oma pop-esseenne, kateelliset!

Lisää luettavaa