Suomalaiset FESTIVAALIT ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä lähes tunnistamattomiksi. Musiikin sijaan festareille tullaan nauttimaan esimerkiksi kokemuksellisuudesta, ruoasta, teknologiasta ja ”lifestylesta”. Onko kehitys tullut jäädäkseen, ja mitä se tarkoittaa esimerkiksi vaihtoehtoisemman musiikin ystäville?
Olisiko yksikään musiikkitoimittaja muuttunut alkoholin haittavaikutuksista valistavaksi työryhmäraportiksi, jos Sillanpää olisi – ainakin omien sanojensa mukaan – pienen metamfetamiiniannoksen sijaan jäänyt poliisin rysään vaikkapa kolmen keskiolutpullon pöhnässä, miettii Santtu Reinikainen.
Sitä on helppo tehdä, sen taiteellinen arvo on halpa ja sitä kuluttavat vain juntit. Jos ja kun se ei viihdytä ja naurata, vika on vitsissä. Nämä ovat yleisiä argumentteja huumorimusiikin kelvottomuuden puolesta. Olisiko mahdollista, että huumoria ja musiikkia voisi kuitenkin yhdistää kivuttomasti?
Viime vuosina kansainvälisen menestyksen kuvakkeiksi on pyrkinyt ja päätynyt kaksi Saaraa: SARA MARIA FORSBERG ja SAARA AALTO. Mutta ovatko he todella ”valloittaneet maailman”?
”Stepan sydän on oikeassa paikassa, mutta tavaramerkkihuumoristaan luovuttuaan hänellä ei tahdo olla superkiinnostavaa sanottavaa aiheistaan”, kirjoittaa Santtu Reinikainen Stepan albumista Henget.
KEMMURUN Kehumatta paras -klassikkolevy julkaistiin kymmenen vuotta sitten. Albumista on muodostunut niin merkittävä merkkipaalu kotimaisen hiphopin historiassa, että on aika kerätä paluukeikkaan valmistautuva kokoonpano saman pöydän ääreen ja palata vuoteen 2006, jolloin Suomi oli hyvin erilainen paikka olla ja elää.
J-Laini: ”Oma suosikkini on aina ollut Skarppaa. Biitti on perfecto, siinä on hyvät räpit ja se on lyhyt ja ytimekäs. Livenä jo biisin eka sekunti räjäyttää yleisössä reaktion.”
Nykyisin jopa hyvin pienen piirin suosikista kertovan musiikkidokumentin tekeminen saattaa kannattaa, kirjoittaa Santtu Reinikainen.
Major Lazerin primus motorista Diplosta on kirjoitettu konttialuksellinen juttuja. Taustamateriaaliin paneutuessaan huomaa yhtäkkiä kahlaavansa läpi 10 000 merkin artikkelia Diplon ja Skrillexin Jack Ü -projektin Where Are Ü Now -hitin syntyhistoriasta. Silloin tietää, että on paras ottaa vähän takapakkia ja palata perusasioihin.
”Albumi kestää pulskat 79 minuuttia. Sen pitäisi olla turkasesti liikaa kaikille muille kuin niille avaruuskadeteista urheimmille, jotka eivät edes tiedä, mikä päivä on. Kumma kyllä, se ei ole. Albumi on taikatemppu: pituudestaan huolimatta se loppuu ennen kuin huomaatkaan. Puf”, kirjoittaa Santtu Reinikainen arviossaan.
