Elokuu 2018 Helsingin Suvilahdessa.
Seuraan vierestä, kun nuoret naiset jonottavat oranssilla värillä ja isolla OP-logolla koristellulle kojulle. Koju, tai itse asiassa suurehko paviljonki, on ”OP Kevytyrittäjien meikkaus- ja hyvinvointipiste” Flow-festivaalilla.
Mahdollisesti Mall of Triplan brändättyyn pyöräparkkiin ajoneuvonsa jättäneet Flow-kävijät jatkavat ammattilaisen suorittaman kaunistautumisen jälkeen monenlaisten aktiviteettien pariin.
Marimekon kuoseilla vuorattua kuvausseinää vasten otetaan festarin kukkeimmat selfiet. Mikä parempaa: seinää vasten itsensä kuvanneet voivat jakaa kuvansa Instagramissa ja osallistua näin Marimekon laukkuarvontaan. Win-win! Janon yllättäessä kipaistaan drinksuille Iittalan Ultimate Glow Cocktail Bariin.
Joku jonossa onkin näköjään jo ehtinyt piipahtaa Lumo-kotien kukkaseppeletyöpajalla. (Seppele keräisi kaikki tykkäykset laukkuarvontakuvassa!)
Oma Instagram-tilini on ollut kesälomalla sitten heinäkuun 2016, joten suuntaan Aalto-yliopiston grafiikkaseinän sijaan Lapin Kulta -baarin kautta Seat Black Tentiin. Voin mennä katsomaan keikkoja hyvällä omallatunnolla, sillä Flow’n vastuullinen energiantuotanto on ”powered by Neste”.
Ensimmäisillä festivaaleillani vuoden 1995 Provinssirockissa brändiyhteistyö ei juuri näkynyt. Oheisohjelmaakaan ei ollut – jos sellaiseksi ei lasketa sairastelttaa, johon itsensä liian humalaan juoneita tai muuten loukanneita vieraita kärrättiin oheiselta leirintäalueelta.
Joku voisi ehkä pitää monessa kaulassa roikkuneita Mehukatti-kiljutöniköitä vaivihkaisen promootion muotona.
Suomalaiset festivaalit ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä lähes tunnistamattomiksi.
Kotimaisten rockfestivaalien edelläkävijöihin kuulunut Provinssi aloitti vuonna 1979 yhden päivän mittaisena talkoovoimin kasattuna keskikaljahippien kokoontumisena. Festivaalin ainoaa ulkomaista esiintyjää Son Seals Blues Bandia edes moni pophistorioitsija ei osaisi poimia tunnistusrivistä.
1980-luku oli kotimaisten musiikkifestivaalien kasvun aikaa. Muun muassa Provinssirock ja Ruisrock kasvoivat suht nopeasti pisteeseen, jossa ne saattoivat kiinnittää The Curen ja Hüsker Dün kaltaisia vaihtoehtosuosikkeja ja jopa Bob Dylanin ja The Ramonesin kaltaisia rocklegendoja.
Festivaaleille tultiin kuuntelemaan musiikkia, tapaamaan kavereita – ja tietenkin osallistumaan suomalaisten tärkeimpään ajanvietteeseen, viinan juomiseen. Mutta kuitenkin etupäässä kuuntelemaan musiikkia.
2010-luvun Suomi on kaikenkokoisten festarien luvattu maa. Festarit kiinnostavat yhä kasvavassa määrin, mitä voi pitää pienoisena ihmeenä, sillä kotimaista festaribuumia on eletty ainakin vuosituhannen ensimmäisestä vuosikymmenestä lähtien.
Finland Festivalsin keräämien tilastojen mukaan festivaaleille myytyjen lippujen määrä on kasvanut tällä vuosikymmenellä noin kahdeksallakymmenellä tuhannella.
Myytyjen lippujen lukumäärää enemmän – ja hurjasti enemmän sittenkin – on kasvanut festivaalikävijöiden kokonaismäärä. Vuonna 2010 erilaisilla festareilla kävi noin 1,9 miljoonaa ihmistä. Seitsemän vuotta myöhemmin kävijöitä oli jo lähes 2,3 miljoonaa.
Se tarkoittaa valtaisaa lähes 20 prosentin kasvua festivaalien kokonaiskävijämäärässä alle vuosikymmenessä. Festarit kiinnostavat!
Tätä selittää osittain Pori Jazzin kävijämäärän räjähdysmäinen kasvu. Ja siihen puolestaan vaikuttaa samaan aikaan Maikkarin Porissa järjestämän Suomi-Areenan nousu eturivin kesätapahtumaksi. Tämäkin kertoo festivaalien suosiosta: Suomi-Areena kun on jonkinlainen poliitikan ihka oma kesäfestari.
Siitäkin huolimatta, että eri maita kiertävä Tall Ships Races -tapahtuma aiheutti vuoden 2017 kävijämääriin piikin, festarikävijöiden kokonaismäärä on merkittävästi korkeampi kuin vuosikymmenen alussa.
Lisäksi Finland Festivalsin jäseniin kuuluu vain osa festivaaleista. Joukosta puuttuvat kymmenet ja taas kymmenet kevyen musiikin festivaalit bilefestarien kultakauden aloittaneesta RMJ:stä toiseksi eniten lippuja Suomen suvessa myyneeseen festivaaliin, Flow’hun.
Puhumattakaan pienemmistä festivaaleista. Suomessa jokaisesta kahden marketin peräkylästä löytyy nimittäin nykyään ikioma festivaali, jolla esiintyy valtakunnallisesti tunnettuja nimiä. Kotikaupungissani, alle 9000 asukkaan Karkkilassa, niitä on kaksi.
Joidenkin väitteiden mukaan Suomessa järjestetään käsittämättömät 800 festivaalia kesässä.
Jos kaikki festivaalit saataisiin mukaan tilastotietoihin, kasvun luvut olisivat luultavasti päihdyttäviä. Siitä kertoo sekin, että yhä useammat festivaaleista myydään loppuun. Monet perinteisistä festivaaleista puolestaan käärivät jatkuvasti uusia yleisöennätyksiä, ja niiden liput myydään vuosi vuodelta loppuun aiemmin. Festarit kiinnostavat!
Kesäisin tuntuu, että esimerkiksi Helsingissä ei pääse millään ilveellä pakoon jokaiseen puistikkoon, sillanaluseen ja kävelykadulle pesiytyviä festareita, ruokatapahtumia ja kaupunginosapäiviä. Ei vaikka haluaisi.
Pitää paeta maaseudulle – jossa pääsee välittömästi osalliseksi paikallista Kirkastus, Kukko ja Rock Festiä, jonka kojuissa paikalliset city-paluumuuttajat myyvät 100-prosenttisesti paikallisista raaka-aineista valmistettuja artesaaninyhtösilakkakukkojaan.
Mutta jos festarit kerran kiinnostavat näin paljon, miksi niiden kaikkien pitää olla niin samanlaisia?
Populaarimusiikkiin keskittyviä festareita olisi jokusta poikkeusta lukuun ottamatta mahdoton tunnistaa toisistaan pelkän käteen lykätyn esiintyjälistan avulla. Se johtuu siitä, että samat haloohelsingit, jvg:t ja robinit esiintyvät niistä kaikilla Lohjan Rantajameista Rovaniemen Simerockiin.
Se johtunee kahdesta varsin simppelistä seikasta: kotimaiset suosikit vetävät yleisöä kuin ilmaiset ämpärit ja maksavat niin vähän, että pienelläkin festarilla on varaa muutamaan.
Taannoin Seuraan haastatellun keikkajärjestämisen veteraanin ja Ruisrockin toimitusjohtajan Juhani Merimaan mielestä festivaalien tulisi pyrkiä erottautumaan, sillä muiden jäljittely ei ole järkevää.
Mutta kun eivät ne pyri. Samat nimet nähdään myös isommilla festareilla. Kolmipäiväisen Ilosaarirockin päälavan kaikki esiintyjät Jack Whitea lukuunottamatta olivat tänä vuonna kotimaista peruskauraa Cheekistä Apulantaan.
Päävastuun Ruisrockin ohjelmistosta kantava promoottori Mikko Niemelä on samoilla linjoilla Merimaan kanssa. Hän uskoo, etteivät festivaalit ole vielä tavoittaneet kasvunsa rajoja ja että lisää saavutetaan nimenomaan erikoistumisen kautta.
”Ottaen huomioon, että aika monet tapahtumat ovat olleet hyvissä ajoin loppuunmyytyjä, eivätkä kaikki halukkaat ole mahtuneet mukaan, niin kyllä kasvulle, ja ennen kaikkea hyville tapahtumille on vielä tilaa. Isossa kuvassa festarit ovat Suomessa aika samankaltaisia, joten varmasti monenlaiselle erikoistumiselle ja omien yleisönsä löytämiselle on hyvinkin tilaa”, Niemelä sanoo.
Tätä vastaan puhuu se, että maailmalla kovassakin nosteessa olevat, mutta suomalaiselle peruskävijälle vieraammat nimet vetävät nykyään vain vähän yleisöä festareilla. Näin ei välttämättä ollut aiemmin.
Provinssi ja Ruisrock panostivat 1980- ja 1990-luvuilla nousussa oleviin ulkomaisiin nimiin. Red Hot Chili Peppers esiintyi Provinssirockissa ennen megasuosiotaan. Grungen perusbändiksi myöhemmin rymistellyt Soundgarden vieraili Ruisrockissa silloin, kun yhtyeen paras listasijoitus oli 106.
Nykyään festivaalien prioriteetit ovat muuttuneet, ja niin ovat myös yleisön. Toimittaja Anton Vanha-Majamaa kiteytti tilanteen tämänkesäistä Ruisrockia käsitelleessä Helsingin Sanomien raportissaan varsiin tylyyn arvioon: ”Vaihtoehtoisten ulkomaisten artistien aika Ruisrockissa on totisesti tulossa päätökseensä.”
Vanha-Majamaan mukaan sellaiset kansainvälisesti tunnetut ja nosteiset artistit kuin Ruotsin popylpeys Tove Styrke ja yhdysvaltalaisräppäri Tyler, the Creator eivät houkutelleet Turussa juuri minkäänlaista yleisöä.
Vanha-Majamaa ounasteli, että vaihtoehtoisten artistien tuominen festareille ei voi olla taloudellisesti kannattavaa ja edustaa pikemminkin imagokampanjointia. Hän päätti mietiskelyn kysymykseen: ”Mutta jos näistä luovutaan, mikä enää erottaa Ruisrockin ohjelmistonsa puolesta Himoksesta?”
Niemelä näkee asian toisin.
”Ohjelmisto on kokonaisuus ja olisi aika lyhytnäköistä ajatella yksittäisten esiintyjien kannattavuutta. Joskus jotkut esiintyjät eivät välttämättä vedä massoja lavan eteen, mutta se ei tarkoita, etteikö niilläkin olisi paikkaansa ohjelmistossa.”
Niemelän mukaan Ruisrock voi palvella vieraitaan esittelemällä heille vähemmän tunnettuja artisteja. Hän myös korostaa, että sisältöjen monipuolisuus on tärkeä osa Ruisrockia. Vanhan koulun miedosti kansansivistyksellinen festarieetos siis elää vielä ainakin Ruisrockissa.
Vaikka Niemelän mielestä Helsingin Sanomien jutussa vedettiin surutta mutkia suoriksi, siinä esitetty pointti on silti aiheellinen. Ei ole vaikea kuvitella tilannetta, jossa kehitys jatkuu tällaisena ja Ruisrock tai muu perinteinen kotimainen festivaali tulee vaikkapa uusien vetäjien johdolla samaan johtopäätökseen: vaihtoehtoisia artisteja ei kannata lennättää Suomeen pienen ihmisryppään katsottavaksi.
Onhan Ruisrock muuttanut linjaansa aiemminkin. 2010-luvun puolivälin paikkeilla festivaalin pääpaino hilattiin indierocksuuruuksista Dua Lipan ja David Guettan kaltaisiin listapopin ja elektronisen musiikin supernimiin. Kuten arvata saattaa, arvostelijat kailottivat kuorossa itsensä myymisestä, mutta luvut eivät valehtele. Ruisrock on rikkonut oman yleisöennätyksensä joka kesä vuoden 2014 jälkeen.
Yhdestä asiasta Vanha-Majamaa ja Niemelä ovat kuitenkin samaa mieltä. Ensimmäisen mielestä tärkeintä Ruisrockissa on mukana olemisen kokemus, ei enää musiikki. Niemelä komppaa ajatusta omalla tavallaan. Hänen mukaansa festareiden viehätys on aina piillyt siinä, että niiden ohjelmasta nautitaan sosiaalisesti, ”yhdessä tuttujen ja tuntemattomien kanssa”. Hänen mukaansa kävijäkyselyissä musiikki ja hauskan viikonlopun viettäminen ovat yhtä suuria syitä tulla festareille.
Tunnetut ulkomaiset vaihtoehtoartistit tuntuvat kelpaavan yleisölle lähinnä Helsingissä järjestettävillä Flow- ja Sideways-festivaaleilla. Mutta näistä indiefestivaaliksi profiloituneen Sidewaysin yleisö onkin huomattavan paljon vanhempaa – sitä sukupolvea, joka on tottunut käymään festareilla katsomassa musiikkia.
Flow taas on kasvanut pikku hiljaa kansainväliseksi musafanin ja näyttäytymishaluisen urbaniitin kaupunkifestivaaliksi – kesän ykköstapahtumaksi, jossa pitää olla ja näkyä tai on peruuttamattomasti ulkona kaikesta, muun muassa Helsingin kesästä ja kaikista kaveripiireistään. Flow ei ole kotimainen perusfestari, mistä kertoo sekin, että jo 15 prosenttia lipuista ostettiin vuonna 2017 ulkomailta.
Festivaalikäyttäytymisen kehitys heijastaa popkulttuurin laajempaa murrosta.
Vaikka uusilla artisteilla on ennennäkemättömät mahdollisuudet saada musiikkinsa kuuluville, isojen aktien on huomattavasti helpompi päästä vaikkapa Spotifyn virallisille soittolistoille. Nousevat artistit hukkuvat helposti kaiken koskaan julkaistun musiikin valtamereen: eniten suoratoistettujen kappaleiden 10 prosentin kärki käsittää yli 99 prosenttia kaikesta striimatusta musiikista. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät.
Hyvä esimerkki tästä on Draken tuore Scorpion-albumi. Spotify suositteli Drakea joka ikisellä soittolistallaan. Samalla levy dominoi Yhdysvalloissa Billboardin biisilistaa, jolla puolet top 40 -kappaleista oli Scorpionilta. Se ei juuri jätä tilaa seuraavan musiikkistaran nousulle.
Näin voi käydä myös festivaaleilla: loputtomasti kasvava festarien määrä tarkoittaa enemmän esityksiä ja vaihtoehtoja. Kun siihen lisätään festivaalien lisääntyvä viihdetarjonta (Flow’ssa pystyi tänä vuonna muun muassa katsomaan Finnkinon elokuvia, Ilosaaressa standup-komiikkaa), yksilö lamaantuu vaihtoehtojen määrän edessä ja suuntaa elämänsä viidennelle Haloo Helsinki! -keikalle. Se on tuttua, se on turvallista, se on lohdullista.
Se on myös syy, miksi jokainen festivaali haluaa Haloo Helsingin ohjelmistoonsa. (Sitä ei kannata ihmetellä, miksi artistit suostuvat esiintymään jokaisella minifestarilla. Kuten hyvin tiedetään, artistien äänitetystä musiikista saamat tulot ovat romahtaneet.)
Eivätkä suuret ja pienet festarit ohjelmineen kilpaile nykyään vain toistensa kanssa. Ehei: ne kilpailevat ihmisten huomiosta vedenpaisumuksen lailla päälle vyöryvän, ympäri vuorokauden saatavilla olevan viihdetarjonnan kanssa.
Itse asiassa useimmat viihde- ja viestintäpalveluista kulkevat festarivieraiden taskussa koko tapahtuman läpi. Festivaaleilla näistä oleellisimpia ovat varmaan some-sovellukset, joissa viihtyminen ja näkyminen ainakin vaikuttaa olevan monelle nuoremman polven festarivieraalle vähintään yhtä tärkeää kuin musiikki.
Näissä oloissa nousevan artistin totisesti täytyy, vanhan The Smashing Pumpkins -änkyrän Billy Corganin sanoin, ”sytyttää itsensä tuleen Youtubessa tullakseen huomatuksi”. Kaikeksi onneksi käytännön piloistaan tunnettu Tyler, the Creator ei ollut oivaltanut tätä ennen Ruisrockin keikkaansa.
Festivaalien lukumäärän kasvettua dramaattisesti ja sellaisten asioiden kuin kokemuksellisuuden, ruoan, teknologian ja ”lifestylen” noustua megatrendeiksi festarien on ollut pakko hypätä mukaan veneeseen tai upota. Suomessa kotimaisen musiikin voi lisätä näiden trendien joukkoon.
Mikko Niemelän mukaan kävijät ovat entistä vaativampia; he odottavat festivaaleilta aiempaa monipuolisempaa ja laadukkaampaa ohjelmaa ja palveluita.
”Sellaiset festivaalit ovat pärjänneet parhaiten, jotka ovat pystyneet vastaamaan kävijöiden toiveisiin”, hän sanoo.
Nuo toiveet heijastavat tietenkin laajempia kulttuurillis-yhteiskunnallisia muutoksia.
Mutta mitä tapahtuu festarikokemukselle sitten, kun olemme kaikki lähes jatkuvasti verkossa jonkin älylasien kaltaisen lisätyn todellisuuden teknologian kautta? Varmaan on tavallaan sivuseikka, mikä artisti taustoittaa omaa festarikokemusta – kunhan se auttaa keräämään pisteet seuraajilta sosiaalisissa verkoissa ja tarjoaa rikkaan AR-elämyksen.
Festivaalien voi myös olla yhä vaikeampi perustella vaihtoehtoisia kiinnityksiä, jos tulevaisuuden festaribuukkausalgoritmi laskee, että Sannin kannattavuus palkkio-yleisösuhteella mitattuna on kymmenkertainen seuraavaan Soundgardeniin verrattuna.
Mutta edustaako mikään jutussa kuvatuista asioista minkäänlaista ongelmaa kenenkään muun kuin itseni ja ehkä sinunkin kaltaistesi musanörttien mielestä?
Jaloillaan äänestävät yleisöt ovat jo ilmoittaneet oman mielipiteensä: ei tietenkään.