Huumoria, sitä pitää olla – Loiriplukari ja Kalevauva.fi tahtovat viihdyttää ja, kyllä, naurattaa

Sitä on helppo tehdä, sen taiteellinen arvo on halpa ja sitä kuluttavat vain juntit. Jos ja kun se ei viihdytä ja naurata, vika on vitsissä. Nämä ovat yleisiä argumentteja huumorimusiikin kelvottomuuden puolesta. Olisiko mahdollista, että huumoria ja musiikkia voisi kuitenkin yhdistää kivuttomasti?

Loiriplukari

Kun syöttää Youtubeen hakusanat ”musiikki” ja ”huumori”, ensimmäinen tulos on Jope Ruonansuun Rekkamiesten kahavit. Kappaleella Ruonansuu matkii peräpohjalaismurretta ja rimmaa sanat ”kahavit” ja ”rehevit”.

Vaikka Jopella on kannattajansa, ei ehkä ole ihme, että monen ensireaktio haettuun sanapariin on pakokauhunsekainen halveksunta.

Kansainvälisesti on vähän helpompaa, vaikkei moni englanninkielisille markkinoillekaan yritä hauskalla musiikilla.

Oleellisin viime vuosikymmenten musiikkikomediaa häpeilemättä tehneistä esiintyjistä lienee komediamusiikkiveteraani ”Weird Al” Yankovic. Hän on tehtaillut hittiparodioitaan jo neljä vuosikymmentä.

Näyttelijä Andy Sambergin ja kumppanien The Lonely Island, uusiseelantilaiskaksikko Bret McKenzien ja Jemaine Clementin Flight of the Conchords sekä näyttelijä Jack Blackin Tenacious D muistetaan ruuduilta ja valkokankailta.

Suomessa huumorimusiikin kulta-aikaa elettiin 1980- ja 1990-luvuilla. Turo’s Hevi Gee, Bat & Ryyd, Sleepy Sleepers, Lapinlahden linnut, Vilperin perikunta sekä Vesa-Matti Loirin ja Pirkka-Pekka Peteliuksen alter egot myivät konttikaupalla levyjä ja valloittivat suomalaiskulttuurin televisiosta Tanhuhoviin.

Ensimmäinen suomalainen räppiaalto Hausmyllyn ja Pääkkösten johdolla puolestaan tärveli kotimaisen hiphopin maineen Pikku-Kalle-huumoriräpillään niin pahasti, että suomeksi esitettyä hiphopia pidettiin pitkään mahdottomuutena.

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä suomalainen musiikki saavutti synkkäilmeisyyden lakipisteensä. The Rasmuksen, Apulannan, Kotiteollisuuden, Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen ja Poets of the Fallin kaltaiset pubigootahtavat hardrokkarit hallitsivat radioita, televisioita ja lisääntyvässä määrin tietokoneita.

Joku voisi argumentoida, että yhtyeiden söpö kevytsynkistely oli tosiasiassa ratkiriemukasta, mutta ei mennä nyt siihen.

2010-luvulla suomalainen musiikki on muuttunut selvästi vähemmän vakavaksi. JVG on tehnyt hauskanpidosta taidetta, Robin vierailee television koko perheen komediavarieteeohjelmissa ja Petri Nygård on alun alkaenkin komediahahmo.

Tästä huolimatta huumorilla on aika huono maine kotimaisessa musiikissa – ainakin vakavasti musiikkiin suhtautuvien parissa. ”Suomessa huumorimusiikki on yleensä melko yksinkertaista vappunenä-osastoa”, väitti Tuukka Hämäläinenkin Rumban sanoitusblogissaan.

Kesän musiikkihuumori-ilmiöksi surffannutta Loiriplukaria koskevissa musiikkialan ihmisten some-keskusteluissa toistuivat tietyt käsitteet. ”Perusteeton hype”. ”Yhden tempun ilmiö”. ”Hipsterien vitsi”. Musiikista nauttivat olivat toki enemmistössä.

Katkeralta maistuvassa kritiikissä Loiriplukarin Tampereen-konsertista Aamulehden toimittaja Jussi Niemi kiteytti vihaajien tuntoja:

”Netissä valmiiksi kuullun vitsin spontaanius on jo kuitenkin mennyttä eikä mikään ole tylsempää kuin valmiiksi naurettu vitsi.”

Pian Niemi jo paljasti itsensä ajatustenlukijaksi.

”Osa yleisöstä fanitti aktia niin epätoivoisesti ’tätä on nyt pakko digata, kun tää on niiiin coolia’ -pohjalta, että se ärsytti. Valtaosa hymyili pinnistäen.”

Oman navan ympärille kiertyvä logiikka Loiriplukari-tuomioissa eteni useimmiten juuri näin: koska minä en nauti tästä tai ymmärrä tätä, muutkaan eivät voi aidosti siitä nauttia. Heidän nautintonsa on siis valetta! Fake smiles!

Sama kai pätee huumoriin musiikissa laajemminkin. Jos se ei naurata, kuulija ei itse ole huumorintajuton, vaan vitsi huono. Riippuu täysin näkökulmasta, onko tämä totta.

Mutta palataanpa ajassa vähän taaksepäin.

Ensimmäiset Loiriplukari-kappaleet ilmestyivät Youtubeen vähin äänin maaliskuussa. Niillä joku tismalleen Vesa-Matti Loirilta kuulostava tyyppi hoki fraaseja lempeästi kelluvien taustojen päälle.

Toden teolla Loiriplukari-ilmiö käynnistyi kuitenkin vasta, kun Aamulehden kulttuuritoimittaja Antti Lähde innostui kesäkuussa musiikista aivan valtavasti ja teki mystisestä artistista ensimmäisen haastattelun. Ensimmäinen Loiriplukari-keikka seurasi pian perässä.

Selvisi, että Loiriplukari on turkulaislähtöinen taiteilija­muusikko Kalle Taivainen, joka ansaitsi kannuksensa muun muassa Xysma- ja Magenta Skycode -yhtyeiden riveissä. Nykyään hän pitää perheineen tatuointipajaa ja kasvisruokaravintolaa mosambikilaisessa Tofon lomakylässä. Koska tietenkin.

Kuten taustatarinansa, Loiriplukarin musiikki on jotain oudompaa ja vaikeammin määriteltävää kuin ”huumorimusiikilla” on totuttu ymmärtämään. Kappaleissa toistellaan hypnoottisesti Loirin äänellä yhtä sanaparia tai fraasia, jossa saattaa olla jotain järkeä (”Hannele Lauri”) tai sitten ei yhtään mitään (”Iso auto ja pieni setä”). Yhtään rakennettua vitsiä ei sanoituksista löydy.

Kappaleissa, jotka ulottuvat shoegaze-rockista ambientihkoon elektroniikkaan ja 60-lukulaiseen hippililluntaan, ei ole musiikillisesti mitään alleviivatun hauskaa.

Mutta onko Loiria imitoiva Loiriplukari parodiaa?

”Ei missään nimessä”, toteaa Taivainen.

”Vesku on mun idoli. En mä sitä halua pilkata.”

Tämä on monen väärinymmärryksen lähde. Vaikka musiikissa on parodisia aineksia, se ei välttämättä tarkoita halvalla laittamista. Suurin osa jonkin tyylilajin hauskoja puolia korostavista imitaatioista syntyy intohimosta musiikkiin.

Ei varhainen Stig Dogg halveksinut himonussija-r&b:tä, hän palvoi sitä. Samoin: Martti Servon mielestä iskelmä tuskin on paskaa. Kaiketi se on hänestä silkkaa tykittelyä. Tämä ei estä genren hauskojen puolien tunnustamista ja niillä leikittelyä.

Taivainen ei edes tietoisesti lähtenyt tekemään huumorimusiikkia.

”Huumori on aina tullut luontevasti tai jonkun kulman kautta musaan, jossa mä olen ollut mukana”, hän sanoo.

Nuorena vihaisena miehenä Taivainen ei ylipäätään voinut sietää ajatusta politiikan tai huumorin yhdistelystä musiikkiin, vaikka jälkikäteen onkin löytänyt suosikkiartistien musiikista paljon hauskaa.

Kalevauva.fi on toinen viime aikoina pintaan noussut musiikkia ja komiikkaa risteyttävä akti. Yhtye tulkitsee tahattomasta huumoriarvostaan tunnetun Vauva.fi-foorumin mieleenpainuvimpia keskusteluja herkästi väräjävän folkmusiikin säestyksellä.

Niinpä yhtyeen kappaleissa lauletaan muun muassa siitä kuinka ”mieheni kertoi telakoituneensa saunaillassa” ja ollaan ”vakavissaan, etupyllystä”.

Alunperin parille keikalle Kaustisen kansanmusiikkijuhlille hauskuuttamaan perustettu bändi saavutti nopeasti suosiota Youtube-videoillaan. Nyt yhtye on ehtinyt kahlata läpi useimmat valtamediat Helsingin Sanomista Maikkarin Posse-ohjelmaan.

Suosio yllätti Taivaisen lailla myös Kalevauvan Aapo Niinisen ja Kimmo Nummisen. He epäilevät, että musiikin yhteisöllinen luonne – kappaleet on sävelletty julkisiin nettikommentteihin ja teksteistä osa on valittu yleisön pyynnöstä – on vaikuttanut asiaan. Kommunaalisuus onkin molemmille projekteille yhteistä. Komedia on taidemuodoista eräs yhteisöllisimmistä; harva haluaa nauraa yksin.

Niiniselle ja Nummiselle ”huumorimusiikki” ei ole kirosana.

”Huumorimusiikkia, kuten mitä tahansa muutakin musiikkia, on olemassa hyvää ja huonoa. Ei huumorin läsnäolo sulje pois sitä, etteikö myös musiikkipuoli voisi olla laadukkaasti tehtyä”, sanoo Niininen.

”Kyllä meidän musiikki on paljon muutakin kuin huumoria”, Numminen jatkaa.

”Läpileikkausta suomalaisesta arjesta ja tabujen sörkkimistä. Puetaan kansan tuntoja säveltaiteeksi ja kerätään kansanperimää talteen. Mutta toki siellä on paljon huumoriakin. Suomalaiset on hauska kansa.”

Monelle harrastajalle musiikki on kuitenkin tavattoman vakava asia. Se on sinänsä aika hauskaa. Levymessuja kaluavien porukoista saisi erinomaisen The Office -tyyppisen kiusallisuuskomedian. Tiedän: olen ollut yksi heistä.

Jos haluaa asialle vahvistuksen, voi sukkuloida jonkun musiikkia rakastavan, keski-ikää lähestyvän tai turvallisesti keskimatkan maaliin päässeen miehen Facebook-keskusteluun.

Vinyylejä ja jopa – kauhistus – cd-levyjä Facebook-ryhmissä ja kirppiksillä metsästävät ja kotinsa hyllyihin muiden perheenjäsenten mieliharmiksi säilövät miehet ottavat musiikkinsa tosissaan. Heille musiikki on jotain muuta kuin nopeasti vaihtuva kulutustuote; jokainen levy on arvokas teos ja identiteetin pala. On kohtalonkysymys, kuunteleeko Beatlesinsa mono- vai stereoversiona. (Näen jo mielessäni komediasarjani jakson, jossa aiheesta syttyy ilmiriita Team Monon ja Team Stereon välille.)

Siksikään huumori ja musiikki eivät monen mielestä sovi yhteen.

”Musiikki on pyhää ja monelle on tarkkojen sääntöjen takana, mitä siinä saa olla, sanoa tai näyttää”, sanoo Loiriplukarin Taivainen.

”Jotkut on sitä mieltä, että uskottava indiebändi ei voi soittaa piikki-Charveleilla, joissa on tallalukot, vaan pitää olla joku Fenderin tyyliperheen kitara. Se on mun mielestä mielenkiintoinen asia.”

”Toinen iso asia musiikin kanssa on, että se on niin voimakas väylä ihmisten tunteisiin. Jos itsellä ei ole yhteyttä omiin tunteisiin, on helppo loukkaantua pienistäkin asioista. Tuttua ehkä monelle parisuhteessa elävälle.”

Aapo Niininen löytää myös toisen syyn, miksi huumoriin musiikissa suhtaudutaan usein ylenkatsoen.

”Siinä on varmaan kyseessä se harhaluulo, että komiikan tekeminen olisi jotenkin helppoa. Että siinä pääsisi siitä missä aita on matalin eikä tarvitsisi panostaa tosissaan sisältöön. Olen ymmärtänyt, että elokuvapuolellakaan komediat eivät yleensä ole mitään kriitikkomenestyksiä.”

Näin todella on. Musiikissa kummoista tilastotietoa huumorin aliarvostuksesta on vaikea kaivaa, sillä musiikkikomedia on genrenä niin piskuinen. Elokuvista meillä on sen sijaan jonkinlaista faktaa.

Elokuva-arvioita yhteen kokoavan Rotten Tomatoes -tietokannan sadan kaikkien aikojen parhaiten arvostellun elokuvan joukossa komedioita on laskujeni mukaan yhdeksän. Vakavia draamoja on kymmeniä. Toinen suurimmista arvioaggregaattoreista on nimeltään Metacritic. Sen tietokannassa 35 komediaa kautta aikain on yltänyt vähintään 90 pisteen keskiarvoon. Samaan on pystynyt 146 draamaa.

Tietenkin tämä on monen tekijän summa, joista vähäisin ei ole, että komedioita tehdään vähemmän. Mutta samalla se antanee jonkinlaista osviittaa eri tyylilajien arvostuksesta.

Huumoria taiteessa koskeva ajatuskulku menee yksinkertaistettuna jotakuinkin näin: koska komediallista taidetta on helppo seurata, se on usein kevyttä ja viihdyttävää ja herättää positiivisia reaktioita, mukaan lukien naurua, sen täytyy olla myös helppoa tehdä ja taiteellisesti vähemmän arvokasta.

Vakava musiikki tai muu taide saattaa puolestaan olla vähän vaikeaa seurattavaa. Se aikaansaa yleisössä muun muassa ahdistuneita, surullisia ja synkkiä tunteita sekä hankalia ajatuksia.

Protestanttisen työmoraalin Suomessa ja puritaaniperinteiden Yhdysvalloissa vaikea tarkoittaa korkealaatuista, työläs arvostuksen ansainnutta. Tämä pätee myös musiikkiin, jossa kuuntelijan maanrakoon junttaavalla 93 minuutin teema-albumilla on taatusti keskimäärin helpompaa kerätä kriitikkojen kehut kuin vaikka välittömästi nautittavaksi tehdyllä listapopilla. Poikkeuksia toki löytyy.

Tv- ja elokuva-alan tekijöiden näkee silti toistelevan samaa ajatusta: että komedia on itse asiassa draamaa vaikeampaa tehdä. Ehkä sama pätee myös musiikkiin.

Mutta ketkä sitten ovat niitä vaikean lajin taitajia, musiikin ja huumorin kivuttomasti yhdistäviä muusikoita?

”Rakastan Martti Servoa!”, huudahtaa Kalle Taivainen. ”Täyttä rautaa ja hyvä esimerkki siitä, että aivan sama missä kategoriassa mennään, se on silti rautaa.”

Toinen erityisen taitavasti huumoria musiikkiin naittava artisti on Taivaisen mukaan Xysman Jani Muurinen, joka on tunnettu myös muun muassa taiteilijanimellä Joanitor Lottoner.

”Hän on upottanut hienosti sanoituksiin huumoria, ja kun ne esittää karismaattinen kaveri tosissaan, koko homma muuttuu vaan tyylikkääksi”, Taivainen selittää.

Sekä Loiriplukarin että Kalevauvan suosituslistalta löytyy luonnollisesti myös Leevi & the Leavingsin edesmennyt popin ja haikean ironian suurmies Gösta Sundqvist.

”Leevi & the Leavings on varmasti parhaita esimerkkejä siitä, miten musassa voi olla koko tunneskaala hauskuudesta todella syvälle koskettavaan saakka, jopa saman biisin sisällä”, Kalevauvan Niininen toteaa.

Muihin miesten mainitsemiin, huumoria nokkelasti musiikkiinsa ujuttaviin artisteihin kuuluu tuttuja hahmoja Loirista ja M.A. Nummisesta country-mies Kris Kristoffersoniin­­ ja The Beatlesiin. Huomionarvoista on, että junttihuumoriksi mielletyn musiikin edustajia ei kukaan haastatelluista mainitse. Bat & Ryyd, Turo’s Hevi Gee ja Pääkköset loistavat poissaolollaan.

Molemmat akteista myöntävät tavoitteekseen yleisön viihtymisen ja, kyllä, naurun. Heidän tavoitteensa ovat siis suunnilleen samat kuin Sleepy Sleepersillä ja kumppaneilla.

Uuden polven tekijät erottaakin edeltäjistään lähinnä makujen hierarkia – matalaotsainen vastaan korkea, älytön vastaan älykäs. Kumpikaan akteista ei viljele musiikissaan alakouluhuumoria, ”hauskoja” riimejä tai etenkään rasismia ja seksismiä.

Kalevauva.fi vertautuu Garfunkel and Oatesin ja Flight of the Conchordsin kaltaisiin folk-duoihin, joiden yleisöt löytyvät koulutetuista liberaalipiireistä. Loiriplukarin musiikki on huolimatta yhteydestään kotimaiseen ykkösikoniin dadaistisuudessaan niin outoa, että se lähestyy pikemminkin abstraktia taidetta kuin junttikulttuuria.

Nettiaika on sallinut yhtyeiden, etenkin Loiriplukarin, löytää yleisönsä. 1980- tai 1990-luvulla yksikään levy-yhtiö ei olisi signannut Loiriplukaria, eivätkä hänen musiikkiaan näin ollen olisi kuulleet kuin tutut ja underground-piireissä pienlehtiään vaihdelleet Xysma-fanit.

Sama saattaa hyvinkin päteä myös Kalevauvaan – eihän heillä olisi tarkalleen ottaen ollut edes sanoitusten lähdettä nettiä edeltävässä maailmassa. Aapo Niininen uskoo kuitenkin, että musiikkikomiikalla voi luoda uraa myös 2010-luvun Suomessa.

”Kansainvälisestihän monikin on pystynyt, esimerkiksi Ylvis, The Lonely Island ja Garfunkel and Oates. Suomessa varmasti haasteet ovat samankaltaisia kuin muillakin artisteilla ja muusikoilla. Jos luovuus riittää ja onnistuu pitämään homman raikkaana, niin miksei mikä vain olisi mahdollista.”

Kalle Taivainen puolestaan suhtautuu sekä yllätysmenestykseen että ajatukseen Loiriplukari-urasta filosofisesti.

”Koko projekti on ollut niin omituinen ja hieno matka, etten osaa loppujen lopuksi tuntea muuta kuin suurta kiitollisuutta, että joku jaksaa miettiä tästä jotain”, hän toteaa.

Loiriplukarin jatkoa Taivainen ei ole ehtinyt miettiä. Tiedossa on tärkeämpiä hommia. Mosambikissa odottaa remontti.