Top Dawg Entertainment
On artisteja, jotka luutivat koko uransa omaa laitaansa poikkeamatta muille pelipaikoille kuin korkeintaan vahingossa. Kendrick Lamaria ei ainakaan voi moisesta syyttää.
Kakkosalbumillaan Lamar lähtee tavoittamaan samoja linnunradan tähtisumuissa piileviä syvän grooven ja elämän salaisuuksia, joihin ovat aiemmin perehtyneet vaikkapa Herbie Hancock, Outkast ja Erykah Badu.
To Pimp a Butterflylla ei ole hikisiä edm-pajatsoja tai ähisyttäviä popkoukkuja – joskin King Kunta iskostuu mieleen funkin tahdissa huojuvan tavarajunan määrätietoisuudella. Siinä ei kuulla myöskään nykyräpin mielenköyhästi jankkaavaa nihilismiä.
Kuten parhaassa räpissä useimmiten, myös Lamarin albumilla hiphopin historia elää rinta rinnan sen nykypäivän kanssa. Albumin sydänveri on jazzia, joka oli hiphopin elämänneste jo 1980-luvulla. Tällä kertaa naitos tuntuu enemmän kuin hyvältä – se tuntuu jossain kosmisessa mielessä oikealta.
To Pimp a Butterfly lienee eksentrisin valtavirtarap-levy sitten sen, kun Outkast teki vuonna 2006 maailman ensimmäisen ja taatusti viimeisen doowop-musikaali-hiphop-albumin Idlewildin.
Albumi kestää pulskat 79 minuuttia. Sen pitäisi olla turkasesti liikaa kaikille muille kuin niille avaruuskadeteista urheimmille, jotka eivät edes tiedä, mikä päivä on.
Kumma kyllä, se ei ole. Albumi on taikatemppu: pituudestaan huolimatta se loppuu ennen kuin huomaatkaan. Puf.
Musiikissa on ilmaa ja keveyttä. Se soljuu vapaasti sinne tänne, biisistä ja osasta toiseen, eikä kuunteleminen ala missään vaiheessa tuntua minimipalkkatyöltä.
Jälkimodernin ajan räpille ominaisesti Kendrickin flow muistuttaa useampaakin genren legendaarisista äänistä. Toisinaan mieleen nousee käheämpi André 3000, jossain välissä on tarkastettava onko Q-Tip vierailulla. U-kappaleella hän kuulostaa juoppohulluuskohtauksesta kärsivältä Kermit-sammakolta.
Tämä ei ole kritiikkiä: Lamarin kyky liukua vaivattomasti flow’sta toiseen kertoo, kuinka suvereeni räppäri hän on.
Emme ole vielä käsitelleet sanoituksia. Siihen on syynsä. Butterfly on niin tiivis amerikkalaisen rasismin, sisäpoliitikan, masennuksen ja uskon – tiedättehän, helppojen aiheiden – nekropsia, että lehden kaikki sivutkaan eivät riittäisi sanoitusten perusteelliseen purkamiseen. Todettakoon vain, että Lamar on ehkäpä tämän hetken kukoistavin rap-sanoittaja.
Jos Kendrickiltä voisi toivoa jotakin lisää, se jokin olisi ripaus huumorintajua. Nyt hän on niin vakavissaan joka sekunti, että ylittää paikoitellen vaivaannuttavuuden rajan. Näin käy esimerkiksi 12-minuuttisessa päätöskappaleessa, jossa 2Pac-parka kaivetaan taas haudastaan käymään Lamarin kanssa ”keskustelua” vallankumouksesta, kuuluisuudesta ja sen sellaisista asioista. Valituksen aiheena tämä on kuitenkin kevyemmästä päästä.
Levy on aiheuttanut maailman musiikkimedioissa hurmositkua ja samppanjakorkkien poksauttelua. Konsensus on turmiollista taidekritiikissä, joten näyttelisin tässä mielelläni vastarannan kiisken roolin.
Mutta en voi. To Pimp a Butterfly on liian hyvä.
Itse asiassa levy on niin hyvä, että se tullaan ilman pienintäkään epäilystä muistamaan yhtenä 2010-luvun merkkipaalualbumeista.
Arvio on julkaistu Rumbassa 2/14.