Täytyy myöntää, että albumin paikallistaminen kesti hetken. Se oli liukunut hyllyssä muiden Radiohead-albumien taakse, näkymättömiin, paljastaen siten ettei sitä ole vähään aikaan kuunneltu.
Kansivihkon ujuttaminen ulos muovikotelosta: kuinka arkaainen ele. Stanley Donwoodin kansitaide, joka tuo mieleen mielisairaalapotilaiden taidetyöt; kirjoituskonefontilla painetut lauluntekstit, joissa on tahallisia lyöntivirheitä, xxxx-rivistöjä ja satunnaisia numerosarjoja. Pitkän kiitoslistan perässä teksti ”we hope you are ok. thankyou (sic) for listening”.
Kyllä, OK Computer oli ja on edelleen kokonaistaideteos. Siksi 20-vuotissynttäreiden kunniaksi se on kaivettava esille ihan esineenä ja laitettava soittimeen. Kun uutta sanottavaa on vaikea löytää, on syytä kuunnella.
Sillä kyllä albumista on jo ehditty kirjoittaakin. Pitchfork-nettilehti otti jo maaliskuussa varaslähdön julkaisemalla sarjan artikkeleita, joissa se toisaalta julisti OK Computerin tappaneen klassisen rocklevyn pelastaakseen sen ja toisaalta ennustaneen tismalleen Trumpin hallitseman nykyisen digitaalisen infernon.
Kriitikko Barry Walters jopa muistelee, miltä tarkalleen tuntui arvioida OK Computer Spin-lehteen albumin ilmestyessä – aivan kuin kyseessä olisi ollut kuukävelyyn verrattava saavutus, julkea askel ilmanalaan, jollaiseen yksikään ihminen ei aikaisemmin ollut mennyt. Siellä ne artikkelit ovat verkossa, käykää lukemassa ne jos huvittaa. Ja jos ne eivät riitä, kaivakaa esille Tim Winmanin teos Welcome to the Machine: OK Computer and the Death of the Classic Rock Album, joka ilmestyi jo kymmenen vuotta sitten.
Vastapainoksi tälle Rumba pyysi minua pohtimaan ja kirjoittamaan, miten OK Computer on vaikuttanut suomalaiseen rockiin. Ehdin pohdinnoissani niin pitkälle, että keksin listan yhtyeistä, jotka olivat selvästi vaikuttuneet Radioheadista: Wojciech, Manboy, Treeball, Rubik, Sans Parade. Uuvuin kuitenkin nopeasti.
OK Computer oli levy joka muutti kaiken, mutta sitten kaikki muuttui taas uudelleen, ja albumin vaikutuksen seulominen sieltä ja täältä tuntuu siltä kuin yrittäisi liimata tuhanneksi pirstaleeksi hajonnutta kukkamaljakkoa takaisin kokoon.
Parempi vain laittaa levy soimaan. Kun soitin imaisee cd-tarjottimen sisäänsä, se päästää äänen, joka on ihanasti vuotta 1997.
Aluksi kuitenkin pari sanaa siitä maailmasta, johon Radioheadin kolmas albumi syntyi. Niin vaikeaa kuin se on uskoakin, vielä keväällä 1997 Radiohead oli ainakin kotimaassaan Englannissa altavastaajan asemassa.
Yhtye astui menestykseen väärällä jalalla, sillä sen läpimurtohitti Creep (1992) ammensi itseinhoaan ja nopean sekä hitaan vaihtelua heijastavaa äänimaailmaansa The Kinksin ja mod-kulttuurin sijasta grungesta ja amerikkalaisesta vaihtoehtorockista. Eikä Pablo Honey (1993) todellakaan ollut mikään lupaava debyytti: sisääntulona se oli enemmän kompastuminen kynnykseen, sillä albumilla Creepiä saartoi hyvin keskinkertainen kitararock.
Kakkosalbumi The Bends (1995) oli valtava loikka eteenpäin, mutta vaikka se saikin erinomaiset arvostelut, suuren yleisön ja kriitikoiden silmät olivat Blurin ja Oasisin mittelössä sekä Sueden yrityksissä paikata riveistään Bernard Butlerin kokoinen aukko. Koska albumilta puuttui Creepin veroinen single, se nousi Yhdysvaltojen albumilistalla vain sijalle 88, kun taas Englannissa joukko vahvoja singlejä (Just, Cheap Plastic Trees, Street Spirit) tekivät albumista sleeper-hitin.
Silti OK Computer onnistui tulemaan puskista. Eikä sen potentiaali valjennut heti edes sen julkaisseelle levy-yhtiölle: usein toistetun tarinan mukaan Capitol, Radioheadin levy-yhtiö Yhdysvalloissa, pudotti levyn kuultuaan myyntiennustetta kahdesta miljoonasta 500 000 kappaleeseen.
Virallisen historiankirjoituksen mukaan OK Computer oli myös yksi niitä albumeita, jotka tappoivat brittipopin, mutta tämä ei pidä täysin paikkaansa. Brittipop onnistui siinä ihan itse. Harakirin osatekijöitä olivat Oasisin kuuntelukelvoton kokaiinisinfonia Be Here Now (1997), Blurin siirtyminen kokeellisemmille ja amerikkalaisemmille vesille, Sueden luisu heroiinipöllyyn, Pulpin liukuminen delirium-tunnelmiin This Is Hardcore -albumillaan (1998) ja ihan vain se väistämätön tosiasia, etteivät mitkään bileet voi kestää loputtomiin.
OK Computerin vainoharha, elämänpettymys ja millenniaalinen angst olivat toki jyrkässä ristiriidassa brittipopin jätkäkulttuurin, optimismin, seksismin ja yleisen huhhahhei-meiningin kanssa. Silti albumi hyötyi keväällä 1997 brittipopin nostattamasta rockin renessanssista.
Itse tuolloin Lontoossa asuneena muistan hyvin, kuinka Radio 1 tarttui keulasingle Paranoid Androidiin lähes samalla vimmalla kuin kahta kuukautta myöhemmin Oasisin D’You Know What I Meaniin?. Vielä pari vuotta aikaisemmin tämä olisi ollut mahdotonta kuusi ja puoli minuuttia pitkälle proge-grunge-taiderocksekoitukselle, joka antaa palttua perinteiselle popbiisin rakenteelle koostuessaan säkeistön ja kertosäkeen sijasta peräkkäisistä, toistensa kanssa tukkanuottasillla olevista osasista.
Brittipop ja ennen kaikkea Oasisin ja Blurin kisailu olivat tuoneet intiaanikesän brittiläiselle musiikkilehdistölle, johon tuolloin kuuluivat ainakin viikottaiset Melody Maker ja NME sekä kuukausittaiset Vox, Select, Q, Mojo ja Uncut.
Internet oli mediatalojen ulkopuolella jo hilaamassa purkupalloaan heilautusasentoon, mutta vielä kevätkesällä 1997 levikkipiikkiensä kärjessä olevat lehdet olivat sekä uutislähteitä että mielipidevaikuttajia. Kun ne lähes yksimielisesti julistivat Ok Computerin mestariteokseksi 10/10-arvioillaan, levy sai sellaisen lentävän lähdön, jollaista printtimedia ei enää sen koommin kyennyt millekään julkaisulle tarjoamaan.
Mutta vaikka brittipop olikin valmiina halaamaan Radioheadia, sillä ei ollut aietta vastata syleilyyn.
Kun työväenpuolue oli voittanut vaalit kolmisen viikkoa ennen OK Computeria, itse Noel Gallagher oli käynyt vierailulla pääministerin virka-asunnossa. Thom Yorke suhtautui asiaan toisin, sillä kuten John Harrisin teos The Last Party: Britpop, Blair and the Demise of English Rock kertoo, albumin ilmestyessä hän sanoi: ”Kun Labour pääsi valtaan, kaikki olivat mukavia toisilleen noin kolmen tunnin ajan. Siinä se. Sen jälkeen kaikki on ollut pelkkää paskaa. Sanotaanko niin, että minua ette näe osoitteessa 10 Downing Street.”
Jo syntyessään OK Computer oli vanha levy, sillä pahaisen popalbumin kapeiden horisonttien sijasta se otti niskoilleen tavoitteita, joita yleensä yhdistetään korkeampiin taiteisiin, kirjallisuuteen ja teatteriin.
OK Computer ei nimittäin halunnut sen enempää tai vähempää kuin kertoa, millaista oli elää vuosituhannen vaihdetta kohti suistuvassa läntisessä maailmassa. Ei ole sattumaa, että se ilmestyi lähes samoihin aikoihin kuin David Foster Wallacen mammuttiromaani Infinite Jest (1996), joka pureutui itseään kuoliaaksi viihdyttävään ihmiskuntaan yhtä vakavalla raivolla kuin OK Computer.
Albumin temaattinen ydin on myös sen ajallisessa keskiössä: Keskelle albumia haaksirikkoutunut Fitter Happier on enemmän runoutta kuin musiikkia, sillä alle kaksiminuuttisessa kappaleessa abstraktin neoklassisen pianomusiikin päälle sävytön tietokoneääni luettelee tasapainoisen porvarillisen elämän hyveitä: ”Regular exercise at the gym, three days a week / Getting on better with your associate employee contemporaries.” Mitä pidemmälle lista etenee, sitä kummallisemmaksi se nyrjähtää, kunnes viimeiset säkeet ovat jo silkkaa hermoromahdusta: ”No longer empty and frantic / like a cat / tied to a stick / that’s driven into frozen winter shit.”
Fitter Happier on tuskin juuri kenenkään suosikkikappale albumilla, mutta minua se aina karmii, kuten sen kuuluukin. Sitä seuraava suoraviivainen rockpala Electioneering on ehkä albumin turhin kappale, mutta kokonaisuuden dramaturgia vaatii siihen paikkaan juuri sellaista kappaletta, ja siksi se siinä on. Ja hyvä niin.
Omalla tavallaan OK Computer on teemalevy, sukua Pink Floydin 70-luvun albumiklassikoille jos joillekin. Silti sen tekijät tunnistavat yksittäisten kappaleiden mahdin: sen voiman, joka popsinglellä oli vielä vuonna 1997.
Ja vaikka albumin nimessä on tietokone – Yorken mukaan nimi on keksitty slogan Applelle, vastinkappale Coca-Colan 70-lukulaiselle pyrkimykselle ”opettaa koko maailma laulamaan” – sen soundi hyvin suurelta osin noudattaa klassista rockia. Neuroottisen electronican aika koittaisi Radioheadille vasta myöhemmin.
OK Computer on vielä omalla tavallaan vanhan maailman tuotos. Se vain heittää vaikutteiden verkkonsa paljon Camdenia kauemmaksi: yhtä lailla Pendereckiin kuin Phil Spectoriin, Beach Boysiin kuin The Cureen (Climbing Up the Wall on silkkaa läski-Bobia). Levyn tuotti Nigel Godrich, joka on tuottanut myös kaikki sitä seuraavat Radiohead-albumit sekä Thom Yorken soololevyt.
OK Computerin yksi taiteellisesti onnistuneimmista tempuista on naittaa albumin kauneimpia melodioita sen kaikista musertavimpiin teksteihin. Esimerkiksi Let Down on yksi niistä kappaleista, joille Coldplay on rakentanut koko uransa: hienovaraisesti kasvava, kehämäisesti kohti taivaita kurottava melodia, joka tuo mieleen kiitoradalta nousevat lentokoneet, tuuli puhaltamassa kukkia tuuleen kuin puut olisivat menneet naimisiin, ensirakastettu hymyilemässä kameraan vanhoilla kaitafilmeillä. Kuitenkin sen sanoitus on litania eksistentialistista epätoivoa ja kaukoliikenteeseen liittyvää persoonatonta merkityksettömyyden tuntua: ”Taking off and landing / the emptiest of feelings / sentimental drivel.”
Siinä missä Chris Martin myöhemmin kirjoittaa Coldplaylle lukuisia Let Downin sukulaisia, mutta tekstittää ne kuin olisi juuri nainut onnittelukorttitelinettä, Thom Yorken laulun puhuja tuntee itsensä ”hysteeriseksi ja kelvottomaksi”, kuin ”maahan murskatuksi hyönteiseksi.”
Toinen loistelias esimerkki on No Surprises, vaurauden tuutulaulu, joka taittuu itsemurhaviestiksi. ”Such a pretty house / such a pretty garden”, Yorke vaikertaa kuin mies, joka on saanut elämältä kaikki sen suomat porvarilliset mukavuudet vain huomatakseen, etteivät ne ole minkään arvoisia. Kun sydän on täynnä kuin kaatopaikka eivätkä mustelmat enää parannu, laulun puhujan tekee mieli tarttua hiilimonoksiidiseen kädenpuristukseen.
Musiikillisesti bändi on kertonut halunneensa saada kappaleen kuulostamaan samalta kuin Louis Armstrongin What a Wonderful World tai Marvin Gayen mieltäylentävä sielukkuus; biisi on alun perin soitettu nopeammin ja hidastettu albumille.
OK Computerin menestys marssitti vuosituhanteen vaihteessa esiin joukon bändejä, kuten Travis, Coldplay, Muse, Elbow ja Keane, jotka olivat selvästi kuunnelleet Radioheadinsä mutta jättäneet huomiotta kauhun yhtyeen kauneimpien hetkien alla. Jonkin aikaa ”radioheadmäinen” tarkoitti juuri tietynlaista melankolista ja eteerisen kaunista, salakavalan majesteettista kitarapopballadia, jonka pohjimmaisesta tunnevireestä ei koskaan voinut olla täysin varma.
Myöhemmin toki Coldplay rakastui U2-yhtyeeseen, Muse ryhtyi väsäämään suuruudenhulluja avaruusoopperoita ja Elbow löysi oman soundinsa jostakin Peter Gabrielin ja brittiläisen setärockin välistä. Kaikkien näiden ja monien muidenkin vuosituhanteen vaihteessa esille nousseiden bändien varhaisessa DNA:ssa on kuitenkin aika monta rihmaa OK Computeria.
Niinpä OK Computerin kuvaavin hetki tapahtuukin ehkä sen kuudennen raidan Karma Policen jälkimmäisellä puoliskolla, kun kappale vaihtaa tempoa ja Yorken ääni muuttuu syyttävästä hämmentyneeksi. ”Phew / For a minute there / I lost myself”, Yorke toteaa kuin pyntätty lakimies, joka innostuu tuulettamaan suosikkijoukkueensa voittomaalia lähipubissa niin, että tulee tyhjentäneeksi attaseasalkkunsa sisällön takkaan.
OK Computer on täynnä juuri tällaisia hetkiä, jolloin Yorke unohtaa itsensä ja näyttää kuulijoille täsmälleen miltä hänestä tuntuu. Ja albumista puhuttaessa yleensä unohdetaankin kolikon toinen puoli: miten riemullinen levy halutessaan osaa olla.
Ensimmäinen esimerkki on albumin ensimmäinen maistiainen, syyskuussa 1995 NME:n War Child -projektia varten nauhoitettu Lucky, joka toisaalta kuvastaa Thom Yorken lentopelkoa ja toisaalta tavoittaa sen riemun, jonka lentomatkasta selviäminen tuottaa. ”It’s gonna be a glorious day”, Yorke kujertaa, ääni täynnä puhdasta iloa, samalla kun musiikki hänen taustallaan muistuttaa Pink Floydia kokeilemassa stadionrockia.
Albumilla Luckyn sisarusraita on sen avauskappale Airbag, jolla Dj Shadow’n Endtroducing-levyn triphopista inspiroituneen rytmiraidan päällä Yorke iloitsee auto-onnettomuudesta selviämistä. ”I am back to save the universe”, hän julistaa tavalla, joka on vastinkappale Luckyn säkeelle ”I’m your superhero”.
Albumin ensimmäisen ja toiseksi viimeisen kappaleen väliin mahtuu myös Subterranean Homesick Alien: merkillisen idyllinen fantasia siitä, miltä tuntuisi joutua avaruusolioiden nappaamaksi. Kappaleen nimi tietenkin viittaa Bob Dylanin beat-kirjallisuusoodiin Subterranean Homesick Bluesiin, eikä biisi olekaan sen vähempää kuin Radioheadin vieno yritys tehdä linnunradan mittainen road-elokuva, jossa podetaan nostalgiaa ulottuvuuteen, jossa ihminen ei ole koskaan käynyt.
OK Computerin henkeäsalpaavuus johtuukin paljolti siitä, kuinka taitavasti se tasapainottelee kahden ääripään välillä. Toisaalta se on albumi huikeista pelastumisista, teknologian suomista mahdollisuuksista ja mielikuvituksen loikista, jotka eivät edellisten vuosisatojen asukeille olisi olleet mahdollisia.
Mutta toisaalta se on myös albumi hautautumisesta ja turtumisesta, sillä kun kaikkea on liikaa, mikään ei enää tunnu miltään. Siksi yksi albumin toistuvista motiiveista onkin tukehtuminen: se on yhtä lailla esillä Exit Musicin kertosäkeessä ”we hope that you choke” kuin No Surprisesin harvinaisen epämukavalla videolla, jolla Yorke yrittää suoriutua laulusta pää purkissa, jossa veden pinta nousee koko ajan.
Albumin villit mielialan vaihtelut luovat vaikutelman kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, josta on omalla tavallaan tullut nykyajassa elämisen perusvire. Kuten kaikki masennuspotilaat tietävät, ahdistavinta ei koskaan ole pimeys, vaan ylle armottomana kaartuva sininen taivas, sen suunnaton luometon silmä.
Toista kertaa Thom Yorke ei antaisi saman toistua. Siksi Kid A -albumia nauhoittaessa yhtye Yorken vaatimuksesta sukelsi elektroniikkaan: hänen mielestään muiden jäsenten pitäisi oppia ”langettamaan läsnäolonsa” albumin kappaleille soittamatta niillä. Siksi Jonny Greenwoodin kitara on Radioheadin myöhemmillä rooleilla useimmiten kuin vaihtoaitiossa, siksi Phil Selwayn rumpujen tilalla on usein elektronisia rytmejä ja siksi Yorken omatkin sanoitukset kallistuvat abstraktiin leikkaa ja liimaa -tekniikkaan.
Niin tottunut sitä on 2000-luvun Radioheadin elektroniseen passiivis-aggressiivisuuteen, että nykyään OK Computer yllättää suoruudellaan, sielukkuudellaan ja lavealla tunneskaalallaan. Vaikka sitä onkin OK Computeria seuranneiden kuuden albumin ajan yrittänyt uskotella itselleen toista, ehkäpä Radiohead päätti heittää jotakin arvokasta menemään Kid A:n myötä.
OK Computer kun yhä – bändin omia sanoja lainaten – on albumi, joka suutelee kuulijaansa syljen kera.