Terapiaa, tehokeinoja, irvailua ja huumoria – Lyriikkablogin syynissä biiseistä tehdyt biisit

Yksi rocksanoittajien mieliaiheista on oman musiikin sivuaminen. Mutta vaikka tuhannet bändit ovat tehneet toinen toistaan vaivaannuttavampia biisejä lauluistaan, voi itsetutkiskeluakin harrastaa raikkaalla otteella.

Teksti: Tuukka Hämäläinen, kuva: Nauska

This is side one
flip me over
I know I’m not your favourite record

But the songs you grow to like
never stick at first
so I’m writing you a chorus
and here is your verse

Fall Out Boy – ”Dead On Arrival”, san. Pete Wentz (Take This To Your Grave, 2003)

Runoilijat kirjoittavat runoista ja romaanikirjailijat käyttävät henkilöhahmoinaan kirjailijoita. Siispä rockmuusikot kirjoittavat rockmuusikoista ja rockbiisien tekemisestä. Kukapa ei itsestään tahtoisi kirjoittaa. Jokainen kirjoittaja lienee kokenut sen tyhjän tunteen, kun ei oikeastaan ole mitään ideaa, mutta kirjoitettava olisi. Silloin taipuu helposti kirjoittamaan siitä mistä tietää: runoja runoista, kirjoja kirjoista, biisejä biiseistä.

Soita taas sama kipale, Rainer
soita Karvainen nainen

Soita se taas, Rainer”, san. Kauko Röyhkä (single, 1990)

Biisi, joka kertoo biiseistä tai tekijästään on varmasti myös eräänlainen terapiakirjoittamisen muoto. Paska kaupunki -hittinsä soittamiseen tympääntynyt Röyhkä viittasi yllä olevassa tekstissä hittibiisien ränkyttämiseen.

Johnny made a record
Went straight up to number one
Suddenly everyone loved to hear him sing his song
Watching the world go by
Surprising it goes so fast
Johnny looked around him
And said ”Well I made the big time at last”

Bad Company – ”Shooting Star”, san. Paul Rodgers (Straight Shooter, 1975)

Hitti voi olla myös kuin risti kannettavaksi, kuten lainatussa Bad Companyn biisissä myöhemmin ilmenee, tai vaikkapa Samuli Putron mainiossa soolokappaleessa Hoidetaan kämppä Berliinistä, jossa Putro kertoo varsin avoimesti tulevaisuuden painajaisestaan, jossa hän tärisee vielä vuosien päästäkin krapulaisena Ruisrockin lavalla soittamassa Zen Cafén puhkikulutettua Todella kaunis -biisiä. Vielä tunnelmallisempi kuvaus löytyy Marillionin kappaleesta Three Minute Boy, jossa hitti todellakin koituu tekijänsä turmioksi.

Three minute kid is here again
Surrounded by three minute friends
He found someone to understand
To shock the world and hold his hand
No religion, no restraint
No direction, no complaints
No future and no way out
No time now to think about it
All the money’s gone
He don’t know what he spent it on
Girlfriends gone off with the Jag
Gone back to her mum and dad
He’s curled up on the studio floor
He just can’t do it anymore
The flashgun went off without warning
He’ll read about it tomorrow morning

Marillion – ”Three Minute Boy”, san. Steve Hogarth (Radiation, 1998)

Toinen tapaus ovat biisit, jotka viittaavat suoraan biisinkirjoittamiseen. Tätä käytetään tietysti paljon myös tavanomaisen tarinankerronan tehokeinona, kuten säkeessä ”Kirjoitin tämän sulle kankkusessa” Kauko Röyhkän tekstissä Jäi jäljet. Tai sitten tapahtuu kuin Blondien uuden albumin kappaleessa Words in My Mouth, joka alka näin: ”I wrote this song for someone else to sing”. Vaatii kuitenkin aivan erilaista panostusta rustata kokonainen teksti, joka kertoo vain tekstittämisestä. King Crimsonilla on tällainen, ja se on sitäkin loistavampi.

And when I have some words
This is the way I’ll sing
Through a distortion box
To make them menacing

Yeah, then I’m gonna have to write a chorus
We’re gonna need to have a chorus
And this seems to be as good as any other place to sing it till I’m blue in the face

And for a second verse
Of terse economy
I’ll brew another pot
Of ambiguity

King Crimson – ”Happy With What You Have To Be Happy With”, san. Adrian Belew (The Power to Believe, 2003)

Crimsonin kappale irvailee pop-kappaleen rakenteelle ja 2000-luvun tavanomaisille tyylikeinoille. Lisäksi kompaktin metallibiisin ilmestyminen keskelle maalailevaa The Power to Believe -albumia luo oman korostuksensa.

Biisejä biiseistä ja biisintekijöistä on maailma väärällään, mutta yksi kappale on omalla tavallaan ylitse muiden: Tenacious D:n Tribute. Koomikko Jack Blackin huumoriyhtyeen biisissä muusikot kohtaavat demonin, joka vaatii heitä soittamaan maailman parhaan biisin.

And we played the first thing that came to our heads,
Just so happened to be,
The Best Song in the World,
it was The Best Song in the World.

Hetkeä myöhemmin solisti kuitenkin tunnustaa, ettei tämä kappale oikeastaan olekaan kuin tribuutti maailman parhaalle biisille, jonka tekijät ovat epäonnekseen unohtaneet. Lopulta on aika tunnustaa, että kysymys on lähinnä mielipiteistä.

This is just a tribute
You gotta believe it
And I wish you were there
Just a matter of opinion
Ah, fuck!

Tenacious D – ”Tribute”, san. Jack Black (Tenacious D, 2001)

Huumorikohkaaminen saattaa tuntua pelkältä vitsiltä, etenkin kappaleen musiikkivideon nähneille, mutta nähdäkseni siihen kätkeytyy nerokas koukku: kaikki kappaleet tuntuvat tehdessä maailman parhailta biiseiltä.

Aivan samoin kuin jokainen runo tai tarina tuntuu – juuri tuona luomisen hetkenä – aivan ylitsepääsemättömän mahtavalta. Lisäksi omalla (vaatimattomalla) kokemuksellani sanoisin, että unohtaminen jos mikä kultaa mielessä sävellyksen tai tekstin. Yhtäkkiä se eilinen luomus olikin parasta ikinä… vaan hitto kun se nyt pääsi unohtumaan.

Yhtä en ole vielä harmikseni kuullut: biisiä, joka kertoo biisistä, joka kertoo biisistä – siis kappaletta kappaleesta, jossa lauletaan kappaleesta. Tätähän voisi pyöritellä vaikka kuinka pitkälle. Melkoinen temppu olisi tehdä moinen vakavalla naamalla. Täytynee ehkä yrittää…