Tuukka Hämäläisen lyriikkablogi: Miksi kansivihkossa kannattaa olla sanoitukset?

Tällä kertaa lyriikkavastaavamme pohtii esimerkiksi sitä, miksi tietyt bändit vaivautuvat kirjoittamaan biiseihin sanat, jos niistä ei loppupeleissä edes kukaan saa selvää.

Teksti: Tuukka Hämäläinen, kuva: Markus Paajala

Pitäisikö levyssä olla sanat mukana? Äkkiseltään sanoisin, että yli puolessa albumijulkaisuista on tekstit, mutta tiedä häntä. Monet eivät tietysti vaivaudu sanoituksia erikseen lukemaan tai ryhdy niitä tarkistelemaan, jolleivät saa selvää. Lisäksi artisteilla itsellään on usein kantansa: joillekin sanat ovat ehdottomuus, jotkut eivät kehtaa edes painattaa niitä levyn yhteyteen.

Yksinkertaisin syy painaa sanoitukset piilee yleensä epäselvässä laulutavassa tai -äänessä. Kotiteollisuuden Vihattu-biisissä joku kertoi kerran kuulleensa laulettavan ”kusen jumalan vihaan”.

Itselläni oli pitkään vaikeuksia tajuta mitä Nirvanan Smells Like Teen Spiritin kertosäkeessä lauletaan. Grungelaulajien joukosta löytyy vieläkin pahempi mumisija, Pearl Jamin Eddie Vedder, joka on kylläkin loistava sanoittaja. Cd-versioissa tekstit on usein tyylikkäästi töhritty, mutta onneksi ne on julkaistu yhtyeen nettisivuilla luettavassa muodossa.

Once fastened, servile, now you’re getting sharp
Moving oh so swiftly, with such disarm
I pulled the covers over him, shoulda’ pulled the alarm
Turned to my nemesis…a fool, not a fucking god

Go!”, san. Eddie Vedder (VS., 1993)

Haastatellessani Kaarle Viikatetta joskus reilu vuosi sitten päädyimme puhumaan Samuli Putron sooloalbumista Elämä on juhla (2009). Kaarle tunnusti pitävänsä levystä kovasti, mutta häntä ärsytti kuulemma pirusti, ettei kansivihkossa ollut tekstejä. Pari kuukautta myöhemmin haastattelin itseään Putroa, joka tunnusti, ettei pidä itseään erityisenä sanoittajana ja tuntuisi kuulemma liian ”kirjalliselta” painattaa tekstejä levyjen yhteyteen.

Puuhasin noita haastatteluja tehdessäni maaliskuun vaihteessa julkaistua Kirosäkeet -kirjaa, jonka tiimoilta löytyy varoittava esimerkki. Stam1nan Antti Hyyrysen haastattelun yhteyteen tulin laittaneeksi lyhyen lainauksen yhtyeen demobiisistä, joka oli tuolloin vastikään julkaistu Vanhaa Paskaa -kokoelmalla (2010). Kokkarilla ei ollut sanoituksia mukana ja päädyin – sangen typerästi – luottamaan korvakuuloon ja jonkun nettiin kirjoittaneen fanin sanoitukseen.

Hyyrynen ei ollut mielissään, mutta tuskinpa tuota virhettä juuri kukaan huomasi. Tässä piilee kuitenkin opetus: sanat kannattaa julkaista, koska kuka tahansa puolivillainen kulttuuritoimittaja saattaa niitä lainata. Tai kukkahattutädit voivat valittaa yleisönosastoilla, että tällaista kauheaa siellä nyt lauletaan. Olisi kovin noloa, jos kyse olisikin väärin kuulluista sanoista.

Väärin kuultuja sanoituksia on julkaistu Antti Isokankaan toimittamissa hauskoissa Villejä rubiineja (1999) ja Minä suojelen sinua taiteelta (2000) -kirjoissa. (Myös netistä löytyy aiheesta keskustelua jos jonkinlaista, toim.huom.)

Ismo Alanko on yksi artisteista, joka ei hyvin pitkään aikaan painanut tekstejä levynkansiin. Vasta uuden Ismo Alanko Teholla -kokoonpanon levyiltä löytyy tekstitkin. Sinänsä hyvä, sillä Alangolla on tapana parhaissa hehkutuksissa ääntää melko epäselvästikin. Miehen kaikki tekstit julkaistiin tosin hiljattain Sanat -teoksessa (2011), jolta löytyykin pituutta sitten miltein 450 sivua. Esimerkiksi seuraava Ismo Alanko Säätiön biisi on nopeutensa vuoksi hieman hankalasti kuultavissa.

Raha rivo renki, joka suitset sulle suuhun pani
veteleepi niistä ja sä käännyt, kun käsketään
mieli tekis tukistaa sen minivogueta
jota rakastamme kaikki vaikka inhottaa
kävelemme jumalamme vasemmalla puolella
ei oikealle mahdu edes naomi campbell
katualttarilla rukoilemme koodikielellä
ja herra vastaa: ”tili yli, hyvä veli”

Tyhmää”, san. Ismo Alanko (Sisäinen solarium, 2000)

Jo mainitun Pearl Jamin albumin tapaan monet painavat sanoitukset kansivihkoihin ”tyylikkäästi”, eli siten, ettei niistä käytännössä saa selvää. Myös tarpeeksi pienellä fontilla ja huonosti valituilla värisävyillä saa aikaan aivan helvetillistä tihrustamista. Tällaista kivaa löytyy esimerkiksi Maj Karmalta, Muselta ja Kuolleilta Intiaaneilta, muutaman mainitakseni.

Esimerkillistäkin toimintaa löytyy. Jarkko Martikaisen omakätisesti rustaamat sanoitukset Mierolaisen (2004) ja Toivon (2009) erikoisversiolla, sekä Rakkauden (2006) LP:llä ovat mahtavan hienoja ja niistä saa vielä selvääkin. Monet yhtyeet julkaisevat tekstit nykyään myös netissä, mikä helpottaa etenkin musiikkinsa digitaalisessa muodossa ostavia.

Sanoitukset kannattaa julkaista jossakin muodossa yksinkertaisesti tullakseen ymmärretyksi. Miksi edes kirjoittaa biiseihin sanat, jos on yhdentekevää kuullaanko niitä oikein? Tämän takia eräät metallin äärimuodot menevät minulta hieman yli hilseen: miksi olla sanat, jos ne öristään ulos ilman mitään mahdollisuutta saada selvää? Noh, kaikkea ei voi ymmärtää.

Toisaalta, etenkin digitaalisen musiikin aikana fyysisen julkaisun myyntiarvoa pyritään lisäämään. Parhailla lätyillä on mukana sanoitusten lisäksi tekijöiden jorinoita, musiikkitoimittajien yhtyehistorioita ja vaikka mitä muuta mukavaa. Marillionin EMI-aikaiset remasterit ovat tässä suhteessa ihan timantteja, vaikkei itse remasterointi ehkä paras mahdollinen olekaan.

Itse tykkään lukea sanoitukset joka tapauksessa levyn ensimmäisen kuuntelun yhteydessä, vaikka niistä saisikin selvää. Sanoitukset liittyvät vahvasti ensikokemukseen ja biisin tarinaa merkityksineen on mukava alkaa sisäistää jo siinä vaiheessa. Kaikkein hienointa on lukea tekstit valtavan gatefold-vinyylin kansista, mutta kyllä se pieni vihkonenkin kelpaa.

Äskettäin ostamallani Genesiksen Wind & Wutheringin (1976) vinyylillä on mukana paitsi sanoitukset, myös niiden saksankieliset käännökset. En tiedä miksi, mutta hienoa se on silti.