Tyylikästä, tiukkaa ja tyhjänpäiväistä pop-lyriikkaa

Tuukka Hämäläinen ihmettelee tällä viikolla pop-musiikin sanoitusmaailmaa, jossa välillä puhutaan latteuksia ja välillä sivalletaan terävillä lauseilla.

Kuva: Markus Paajala

Mä olen niin pop
Menen muodin mukaan
Mä rentoudun
Juon rommicolaa
Aina sopeudun
Mä olen niin pop
Ja tätä tarvitsen
Jos mä jotain teen sen soitan lehteen

Mä olen niin pop, san. Ilkka Alanko (Uusi aalto, 1999)

Puhutaan popista. Poppia on paljon helpompi haukkua kuin ymmärtää. Itsekin olen monesti aukonut päätäni pop-kappaleiden sanoituksista, lähinnä siksi, että ne toistavat samoja väsyneitä fraaseja ja kertovat miltein kaikki (heteroseksuaalisesta) rakkaudesta. Jotakin voidaan kutsua popiksi myös halventavassa mielessä, vähän samoin kuin elokuvissa joku on ”hollywoodia”.

Pop on tietysti kiistanalainen käsite. Vanha kunnon populaarimusiikki kattaa alleen miltein kaiken nykyään julkaistun musiikin – periaatteessa kaiken muun paitsi klassisen. Tästä alun perin lyhennetty ”pop” viittaa nykyään pikemminkin kaikkein kaupallisimpaan, hyvin formatisoituun musiikkityyliin, jota voidaan sitten spesifioida vaikka poprockiksi tai j-popiksi. Tietysti esimerkiksi metalli ja dancekin voivat olla nykyään poppia, vaikkei pop-liitettä genreen lisättäisikään.

Käsitemäärittelyistä voidaan vääntää kättä periaatteessa loputtomiin, mutta suurin osa ihmisistä tietää intuitiivisesti, mikä on poppia ja mikä ei.

Tämä on pop pop pop pop pop pop-musiikkia
yksinkertaisia sanoja rakkaudesta
Tämä on pop pop pop pop pop pop-musiikkia
yksinkertaista, mutta totta

Pop-musiikkia, san. Ismo Alanko (single, 1997)

Millaisia sitten ovat pop-kappaleiden sanoitukset? Vastaus piilee Neljän Baritonin kappaleessa: ne ovat yksinkertaisia ja ne kertovat rakkaudesta. Mutta entä tuo ”totta” – mitä sillä tarkoitetaan? Jos lyriikka ylipäätään on ”totta” sanan missään merkityksessä, on pop-lyriikka sitten varmaan totta suurimmalle osalle ihmisistä. Pop-lyriikka on siis… Yleistyksiä? Ylimalkaisuuksia? Tavanomaisuuksia? Arkipäiväisyyksiä?

Rakkaus (joka on ruma sana) on vakiintunut pop-kappaleiden aiheeksi melko varmasti juuri siksi, että se on voimakas aihe, johon suurin osa ihmisistä kykenee samaistumaan. Se on toisaalta myös vaaraton aihe, eikä sillä tule useimmiten loukanneeksi ketään. Pop-musiikin tulee olla suureen yleisöön vetoavaa ja siksi kertoa helpoista, riskittömistä aiheista. Esimerkiksi läheisen itsemurha on turhan raadollinen aihe, kun taas vaikkapa yksilön taistelu kasvotonta uskonnollista tai yhteiskunnallista tahoa vastaan on liian korkealentoista ja kiistanalaista.

Some want it soft, some want it hard
Some like it slow, some like it fast as the shark
You hate it every single way
You really need no room to play
You make it so damn hard to stay

To Hell with Pop, san. Mr. Lordi (Blood Red Sandman -single, 2004)

Pop-kappaleen kaava on yksinkertainen: Säkeistö, kertosäe, säkeistö, kertosäe, väliosa tai soolo ja loppuun taas kertosäe. Siitä voi liukua hieman suuntaan tai toiseen, mutta koko repäisyn pitäisi mahtua ainakin alle neljään minuuttiin, mielellään kolmeen. Kertosäkeen pitäisi olla kyllin yksinkertainen sekä tarttuva ja siihen pitäisi lisäksi päästä viimeistään minuutin kohdalla. Yleisimpään säkeistöön mahtuu neljä säettä, nopeammissa biiseissä kahdeksan: parillinen luku, että loppusoinnut täsmäävät.

Pop-sanoitus on siksi vaativa laji, että koko kappaleen idea pitäisi mahtua muutamaan säkeeseen. Ehkä siksi suurin osa pop-kappaleista ei kerrokaan yhtään mistään, sillä se nyt vain on helpompaa lätistä tyhjiä kuin yrittää mahduttaa tiukkaa asiaa pieneen tilaan. Ja yksinkertaistaessakin täytyy olla varovainen, ettei mene ihan lässytykseksi, kuten vaikkapa tässä Eppujen biisisissä.

Tahdon,
mä tahdon
mä tahdon vain sut
Tahdon enemmän kuin koskaan olen
ketään tahtonut
Mä tahdon,
mä tahdon
mä tahdon sut
koska olen rakastunut

Mä tahdon, san. Martti Syrjä (Syvään päähän, 2007)

Suomessa esimerkiksi Samuli Putro on sanoittanut sangen korkeatasoista poprockia, kuin myös PMMP:n kaksikko. Toisaalta myös Chisu ja Anna Puun taustajoukot ovat kirjoittaneet ihan passelia poppia. Vastapainoksi meillä on yhden tempun ihme Lauri Tähkä ja kansallinen häpeämme Sunrise Avenue. Mutta suomalaiset osaavatkin aniharvoin kirjoittaa englanniksi mitään kekseliästä.

Onkin aika kiinnostavaa, että paras pop-lyriikka on edelleen peräisin vuosikymmenten takaa. Kukaan ei voi viedä Elviksen, The Beatlesin tai vaikka Johnny Cashin paikkaa. Tosin rockarit ovat jo 1960-luvulta asti yrittäneet tehdä pesäeroa kaupallisempaan pop-musiikkiin. Se on tänä päivänä aika vitsikästä, kun valtaosa popista on tyyliltään jonkunmoista rockia.

Ja yhä rokkarit tavoittelevat kaipaamaansa uskottavuutta. Rockilla on punkista asti ollut palava halu kuulostaa jotenkin vahingossa hutaistulta, mikä pönkittää rokkareiden hälläväliä-asennetta. Todellisuudessa parhaat biisintekijät kuitenkin tietävät mitä tekevät, eikä uskottavuus ole siitä kiinni.

I want a thousand guitars
I want pounding drums
I want a million different voices speaking in tongues
This is radio nowhere, is there anybody alive out there?
This is radio nowhere, is there anybody alive out there?

Radio Nowhere, san. Bruce Springsteen (Magic, 2007)

Mikä sitten on hyvää pop-lyriikkaa? Kaupallisesti menestynyt poprock on kaiketi toimivaa, sillä se täyttää tehtävänsä. Tekee kuitenkin mieli lisätä myös jokin laadullinen kriteeri. Omasta mielestäni esimerkiksi brittiläisellä Starsailor-yhtyeellä on todella hyviä pop-kappaleita, kuin myös The Killersillä, Musella, Ida Marialla ja lukemattomilla muilla. Aivan äskettäin pöydälleni löysi tiensä austraalialaisen Howling Bellsin kolmas albumi, joka on kai määritelmällisesti ”indierockia”, mutta jonka voi laskea surutta poprockin piiriin kuuluvaksi. Kyseessä on oikein miellyttävä levy, jolla on menevät tekstit.

I spend my days on the loudest engine of all
a think tank, your road priest
She’s everyones favorite whore
She’s broken, but sturdy
your very own house of holy

The Loudest Engine, san. Juanita Stein (The Loudest Engine, 2011)