Vantaalainen Teksasissa, osa 2: Muusikoilla Suomessa kova kilpailu? Katsokaapa Amerikkaa

Kimmo Numminen jatkaa seikkailujaan Teksasin House of Songs -biisintekoleirillä. Blogisarjan ensimmäinen osa oli vielä tutustumista paikkoihin ja asioihin, toisessa osassa päästään tukevasti asiaan. Shit’s about to get real.

Teksti ja kuvat: Kimmo Numminen

Laulunteossa.

House of songs osoittautuu nimensä veroiseksi. Asustelen ensimmäisen viikon isossa talossa yksinäni, ja se tekee erittäin hyvää laulunteolle. Kirjoitan muutaman uuden kappaleen alusta loppuun valmiiksi, ja puhelimen muistio täyttyy riffeistä ja biisiaihioista. Sitä vartenhan tänne on tultu, kalenterissa ei lue kahden viikon kohdalla muuta kuin ”biisintekoa Teksasissa”. Mutta olennainen osa lauluntekoprosessia on tietysti myös elää elämää. Ulos ovesta Austinin sykkeeseen. ”Go crazy”, kehoittaa House of Songsin perustanut Troy Campbell, lauluntekijä, muusikko, tuottaja, hieno mies.

Käyn tsekkailemassa keikkoja joka ilta. Täällä kansa on niin tottunut elävään musiikkiin, että olisi outoa, jos sellaista ei tulisi illanvietossa vastaan. Menet sitten pubiin, illalliselle, yökerhoon tai kotibileisiin. Tai kauppakeskukseen. Tai lentokentälle, jonne kaupunki palkkaa muusikoita soittamaan aamusta iltaan.

Tiistaina White Horse -nimisessä nykypäivän honky-tonkissa on autenttinen saluunameininki. Countrybändi soittaa Kitty Wellsiä, Townes Van Zandtia, Lyle Lovettia, Buck Owensia ja muita country & western -klassikoita porukan tanssiessa Texas two stepiä hiki stetsonissa. Vanhempien paikallisten mielestä meininki ei tosin ole täysin aitoa, kun paikka on myös nuorten, tatuoitujen hipsterien suosiossa. Tosin mielestäni näiden hipsterien jorailussa ei ole mitään ironista, vaan biisien sanat osataan ulkoa ja laulu raikaa kuin huomista ei olisi. Tiistainen vakiobändi Mrs. Glass on paikallinen hard blues -trio, heidän versionsa Purple Rainista on rrrrouhea!

Austinissa bändeillä on paljon ”residenssejä” – tarkoittaen siis, että sama bändi soittaa samassa paikassa jopa joka viikko samaan aikaan. Suomessa ei taida tällaista (omaa musiikkia tekevillä) bändeillä pahemmin olla. Residenssi lienee täällä yleisölle myös jonkinlainen laatutakuu.

Yhtenä iltana käyn Continental Clubilla tsekkaamassa keskiviikon vakiobändejä, joiden laadukkuudesta ei ole epäselvyyttä. Toisella puolella soittaa mieletön funktrio Trube, Farrell & Snizz ja nuoriso bailaa. Toisella puolella paikallinen legenda James McMurtry hoitaa residenssiään tyylikkäästi. Kilpailu järkeväpalkkaisista keikoista voi olla kovaa, kun yhteen kaupunkiin on asettunut valtava määrä maailmanluokan muusikoita, toisaalta se pakottaa artisteja pitämään oman tasonsa korkealla ja kehittämään itseään jatkuvasti.

Loistoheppu Tate Mayeux tulossa co-writing-sessioon. Kävin myös soittamassa miehen Mayeux and Broussard -bändin kanssa keikan Hole in the Wall -kapakassa, jossa itse suuri Towneskin on aikoinaan soitellut

Talking about songwriting is like doing card tricks on the radio”, on Emmylou Harris sanonut. Olen samaa mieltä, silloin kun puhutaan ihan ensimmäisestä vaiheesta: inspiraatiosta. Moni taiteilija on samoilla linjoilla siitä, että idea vain tulee jostain selittämättömästä paikasta, universumin laidalta tai alitajunnan syövereistä. Heijastuksena eletystä elämästä, havainnoista ja kenties tunteista mitä käy läpi.

Mutta toinen vaihe, inspiraatioköntin muovailu lopulliseksi teokseksi, on prosessi, josta on hedelmällistä keskustella. Se on puurtamista, ruuvaamista, säätämistä, hinkkaamista; duunia siinä missä mikä tahansa muukin. ”I love having written, but I hate writing”, sanoo Billy Joel viimeisimmässä New York Timesin haastattelussaan.

Tärkeä osa co-writing-sessioita on tutustuminen ja ajatusten vaihtaminen toisen lauluntekijän kanssa. Saada hyvä viba käyntiin ja saada kiinni toisen lauluntekofilosofiasta. Matt the Electrician -niminen paikallinen lauluntekijä kertoi, että hän on mukana lauluntekopelissä, jossa tehdään biisi viikossa. ”Jos haluat olla lauluntekijä, pitää tehdä niitä lauluja”, Matt toteaa.

Pelin sähköpostilistalla on parisenkymmentä henkilöä, joille jaetaan samainen sananparsi, jonka pitää esiintyä laulussa jollain tavalla. Esimerkiksi ”penny pillow fights”. Matt kertoi pelin olleen aluksi hankala ja stressaava kaikkien kiireiden keskellä. Samaisessa ringissä on mukana myös Jason Mraz, joka uutterasti toimittaa joka viikko biisin vaikka kesken kiertueen.

Kerran Mraz oli keikalla, kun biisipelin viikottainen deadline tuli vastaan, joten hän päätti improvisoida keikalla biisin. Miksaaja iski äänityksen päälle, ja Jason bändeineen heitti hatusta biisin, jossa esiintyy esimerkiksi sanat ”penny pillow fights”. Äänite lähti keikan jälkeen sähköpostilistalle, tunnin etuajassa. ”Eihän se hyvä laulu ollut”, Matt nauraa, ”mutta sen jälkeen en enää itse voinut valittaa omista kiireistäni.” Aion muuten aloittaa tällaisen viikottaisen biisinkirjoituspelin koto-Suomessa, mukaan halajavat ilmoittautukoon!

South Congress, Austin, Texas

Suurena amerikkalaisen juurimusiikin ystävänä ja rakastajana tunnen olevani hyvin oikeassa paikassa täällä countryn synnyinmaisemissa. Omenavarkaissa americanan kotipihalla. Eräässä kitarakotelossa näin täällä tarran ”Keep California out of Texas music”. Kokeeko osa Teksasista, että 1970-luvun menestyneet countryrock-yhtyeet, kuten Eagles, veivät heidän ”omaa” perinnemusiikkia väärään suuntaan? Mitähän tämä väki sitten ajattelee vaikkapa suomalaisesta countrypopista? Pahottaisinko mieleni, jos teksasilainen countrybändi joikaisi jodlailun sijaan?

Kun Paul McCartney äänitti Wings-yhtyeensä kanssa Band on the Run -levyä (1973) Lagosissa, Nigeriassa, Afrobeat-tähti Fela Kuti syytti häntä afrikkalaisen musiikin hyväksikäytöstä ja ryöstämisestä. McCartney pakotettiin soitattamaan tulevan levynsä nauhoja Kutille ja osoittamaan, ettei kappaleissa ole afrikkalaisia vaikutteita. Paul Simonkaan ei välttynyt riistosyytöksiltä Graceland-levyä (1986) tehdessään. Levyä kuunnellessa monikulttuurinen yhteistyö vaikuttaa kyllä hyvinkin luonnolliselta ja lämminhenkiseltä. Samoin esimerkiksi tässä teksasilaisessa sillisalaatisssa, jossa saksalaisten maahanmuuttajien mukanaan tuoma polkkaperinne yhdistyy tex-mex-poljentoon : Tejano Polka

Toisella viikolla taloon tulevat asumaan kanssani tanskalaiset MC Hansen ja hänen rumpalinsa Jacob Chano sekä kanadalainen lauluntekijä Charlie A’Court. Tässä esimerkki meidän monikulttuurisesta yhteistyöstämme. Soitamme ensimmäisellä viikolla säveltämäni kappaleen Birdman talon terassilla talossa vierailleelle yliopistoväelle, jotka haluavat tehdä House of Songsin kanssa yhteistyötä.

Kimmo Numminen aka Kim Kurly on vantaalainen laulaja-lauluntekijä, joka Kim Curly Bandin hajoamisen jälkeen perusti keväällä 2013 Polar Motor -yhtyeen.

kimkurly.bandcamp.com
twitter.com/kimkurly