Älä heitä vielä toivoa – arviossa The Killersin Wonderful Wonderful

Wonderful Wonderful näyttää meille Killersin yhtyeenä, joka yrittää palata satulaan niin hanakasti, ettei huomaa sen olevan laitettu väärinpäin hevosen selkään, kirjoittaa Samuli Knuuti.

Anton Corbijn
The Killers
Wonderful Wonderful
Island
7,1

Kuten pallopelit, myös pop on momentum-laji. Kun sen alkuperäisen vauhdin menettää, sitä on vaikea saada takaisin.

Vuosina 2004–2008 The Killers tuntui pysäyttämättömältä: silloin syntyi albumitrilogia, joka piti sisällään kokoelmallisen verran ajanjakson hienoimpia popsinglejä. Sitten yhtyeen rivit alkoivat rakoilla, kun kitaristi Dave Keuning ja basisti Mark Stoermer halusivat viettää enemmän aikaa perheidensä kanssa. Niinpä viimeisen yhdeksän vuoden aikana yhtye on saanut aikaiseksi vain kaksi albumia, joista edellinen, Battle Born (2012), oli hajanainen ja useiden tuottajien takia itseään etsivä albumi.

Nyt ilmestynyt viides albumi onkin yritys palauttaa bändi huipulle. Kaksi ensimmäistä singleä, 80-lukulaisesti funkkaava The Man ja klassista Killers-soundia edustava Run for Cover, osoittavat bändin olevan tosissaan, sillä molemmissa on sitä draivia ja vimmaa, jota Battle Bornilta ja Brandon Flowersin sooloalbumeilta puuttui. Niistä paistaa läpi kunnianhimo ja halu olla Maailman Suurin Bändi, isoilla kirjaimilla. Kun U2 levyttää yhä harvemmin eikä muutenkaan enää kauaa liene keskuudessamme, manttelinperijälle onkin selkeä tilaus – nykyrockissa kun ­megalomania on harmillisen harvassa.

Ensimmäisten sinkkujen valossa loppualbumi on yllätys. Se näyttää meille yhtyeen, joka ei enää tunne omia vahvuuksiaan. Killers ei ole koskaan ollut tunnettu balladeistaan, joten onkin yllättävää, kuinka sinnikkäästi Wonderful Wonderful pysyttelee hitaassa tempossa. Rut on hieno kappale, yhtyeen yritys kirjoittaa oma One (U2), ja sen sanoma on helposti tunnistettava: älä heitä toivoasi suhteeni, vaikka juuri nyt meneekin huonosti.

Some Kind of Love sen sijaan kuulostaa Brian Enon läsnäolosta huolimatta lähinnä Coldplaylta. Päätösraidalla Have All the Songs Been Written? Mark Knopflerin kitarat röhnöttävät mitäänsanomattoman sävellyksen päällä ja murskaavat sen alleen. Kun vielä Depeche Moden elektrobluesia tapaileva The Calling on täyteraidan perikuva ja Out of Mindista ei muista useankaan kuuntelun jälkeen mitään, albumin viimeinen kolmannes on harmillisen mitäänsanomaton suoritus yhtyeeltä, jonka edellinen levy ilmestyi viisi vuotta sitten.

Paremmin toimivat Tyson vs. Douglas ja Life to Come, joilla yhtyeen tapa naittaa Bruce Springsteenin tarinankerronta Pet Shop Boysin eurooppalaiseen eleganssiin toimii mainiosti. Nimibiisi on puolestaan yllättävän Peter Gabriel -henkinen tapa aloittaa albumi, sillä yleensä Killers on potkaissut ensimmäisellä kappaleella oven sisään.

Stoermer ja Keuning ovat ilmoittaneet jääneensä pois Killersin keikkailevasta kokoonpanosta, mikä kuulostaa kummalliselta ratkaisulta, mutta mahdollistaa kenties rivakamman levytystahdin tulevaisuudessa. Se on hyvä asia, sillä Wonderful Wonderful näyttää meille Killersin yhtyeenä, joka yrittää palata satulaan niin hanakasti, ettei huomaa sen olevan laitettu väärinpäin hevosen selkään.