Älä yritä olla niin rehellinen, Samae Koskinen!

17.05.2013

Samae Koskisen uusin albumi Hyvä päivä ei saanut kriitikkoa innostumaan. ”Kuten niin monessa muussakin aitouttaan korostavassa kulttuurituotteessa, myös Hyvän päivän teksteissä rehellisyydestä tulee synonyymi yksinkertaistuksille ja typeryyksille”, kirjoittaa Oskari Onninen arviossaan.

Teksti: Oskari Onninen, kuva: Aki-Pekka Sinikoski

Samae Koskinen: Hyvä päivä
Fried

Hyvä rehellisyysyritys.

Olen valehtelematta herännyt muutaman viikon aikana yli kymmenen kertaa siihen, että päässäni soi Samae Koskisen Hyvä päivä -biisin avauslainit: ”Herään aamuisin / Nappaan fillarin / tänään on hyvä päivä”.

Yksikään niistä päivistä ei ole ollut erityisen hyvä, juuri tästä syystä johtuen. Noissa säkeissä ja muussakin Hyvä päivä -albumissa käy selväksi, miten puistattava esimerkki Koskinen on aikamme aitousfiksaation ongelmista.

Kuten niin monessa muussakin aitouttaan korostavassa kulttuurituotteessa, myös Hyvän päivän teksteissä rehellisyydestä tulee synonyymi yksinkertaistuksille ja typeryyksille. Niillä jos millä ei voiteta yhtä ainutta erää kyynisyyden vastaisessa sodassa. Ikään kuin kyynisyyttä vastaan tarvitsisi edes käydä tuloksettomia taistoja.

Kun rehellisyyteen pyrkiminen muuttuu yliyrittämiseksi, mikään ei voi falskata pahemmin. Väkipakolla muodostetut loppusoinnut ja lähinnä englannista käännetyltä kuulostava yksinkertaisuus ei pääse juuri kauemmaksi siitä, mikä minun päässäni on päälle kolmekymppisen miehen rehellistä tunneilmaisua.

Laulunkirjoittajana Koskinen on aina ollut taitava, eikä Hyvä päivä tuo siihen poikkeusta. Sekasotkuisuuden välttävä albumi loikkii luontevasti Konsertti-kappaleen retroheavynostatuksesta Tule esiin auringon Beatles-poppiin ja erinomaisen kauniiseen Behaviour-ajan Pet Shop Boys -pastissiin Olit kaikki. Harmillisesti jälkimmäinen ja riemukkainta myöhäisvuosien Belle and Sebastiania muistuttava Spoon River -single ovat albumin ainoat hetket, joilla Koskisen tekstit eivät ärsytä tai vaivaannuta.

Koskisen niin ikään harmillisen epätasainen Kuuluuko, kuuntelen (2011) on yhä hänen uransa tärkein soololevy. Se jos mikä saa kaipaamaan Sister Flo’n vajaan kymmenen vuoden takaisia suurtöitä enemmän kuin aikoihin. Mutta ehkä se mestaruussarjan soololevykin on vielä tuloillaan.

Ennen sitä Koskisen on ainakin lakattava yrittämästä näin kovasti olla rehellinen.

Arvio on julkaistu Rumbassa 4/13.

Lisää luettavaa