Alabasterin kylmänvalkoinen laulu – levyarviossa Nick Cave & the Bad Seedsin Ghosteen

"Ghosteen on kelmeänvalkeaa alabasteria, nukkuvan kasvot ikuistettuna ikiuneen; laulunkirjoittamisen siemennestettä, joka roiskahdettuaan hedelmättömälle valkoiselle kalkkikalliolle ei enää kehity, vaan jää ikuisesti nuoreksi kuin alabasteriin ikuistettu hautamuistomerkki", kirjoittaa Jean Ramsay.

04.11.2019
Nick Cave & the Bad Seeds - Ghosteen
Mute
7,0 / 10

Ghosteen on tyhjä.

Se on talo, missä huonekalujen päälle on levitetty valkoiset kankaat, ja jonka pysähtyneissä huoneissa asuu vain pöly. Ajoittain utelias valo paistaa läpi ikkunoista, läpivalaisee kaksiulotteisen, ja antaa sille takaisin ajan ulottuvuuden. Tuosta ulottuvuudesta huoneeseen tulvii haamuja, tilanteita ja asetelmia menneisyydestä, jota sama kelmeä valo hyväilee samalla tavalla kuin sinä valtameren rannalla pientä sileää meren hiomaa kiveä kädessäsi, kun yrität puristaa siitä jotain merkitystä – saadaksesi vastaukseksi vain kiven sileän kylmyyden. Mutta kivi alkaakin reagoida kosketukseesi, imee itseensä sille antamaasi lämmön, ja alkaa matkia elämää, rakentaa sileälle vaalealle pinnalle elämän illuusiota, antaa veren kiertää pintansa alla punaisina väriläiskinä, matkien ja mukaillen muistojasi ja unelmiasi.

Ghosteen on tuo kivi.

Se on kelmeänvalkeaa alabasteria, nukkuvan kasvot ikuistettuna ikiuneen; laulunkirjoittamisen siemennestettä, joka roiskahdettuaan hedelmättömälle valkoiselle kalkkikalliolle ei enää kehity, vaan jää ikuisesti nuoreksi kuin alabasteriin ikuistettu hautamuistomerkki. Ghosteenin kaikki kappaleet kuulostavat samalta juuri siitä syystä, että ne todellakin ovat samaa – Cave yrittää käydä edessään nousevan valkoisen seinämän kimppuun samoilla tylsyneillä taltoillaan, epäonnistuen uudestaan ja uudestaan. Sen kappaleet ovat samaa valkeankuultavaa homogeenista massaa, laulun alkioita, impotenttia ja hyödytöntä elämännestettä, joka ei ole pystynyt hedelmöittämään mitään, tai edes kasvattamaan selkärangastaan kertosäkeitä. Ghosteen on ympärilläsi kylmäksi muuttunut kylpyvesi jossa olet unohtanut peseytyä, joka saippuaisena tahraa sinut, tahmaa ihosi pinnan ja siirtyy siitä vaatteisiin ja elämään ja seuraa kaikkialle.

Ghosteen on stasis, pysähtyneisyyden tila.

Se polkee paikallaan, voimattomana mutta kykenemättömänä antamaan periksi. Se on tarkka kuva surusta, sillä juuri näin suru toimii – kaivaa hiidenkirnua sieluusi, kunnes kolon kaivertanutta kiveä ei enää ole, vaan jäljellä on vain se tyhjä kohta, jonka se on olemuksesi keskipisteeseen kairannut.

Ghosteen on iltasatu lapselle jota ei enää ole, nippu muistiinpanoja joista oivallukset vuotavat laulusta toiseen, ikään kuin rikkinäisinä työkaluina joita vanha mestari jääräpäisesti yrittää käyttää vaikkeivat ne toimi enää. Paraabelit ja runolliset visiot paljastuvat voimattomiksi, eikä saduissa ja loruissa ole enää kuoleman porteilla nostattavaa voimaa. Caven uran sydäntäsärkevin säepari taitaa olla ”The horses are just horses and their manes aren’t full of fire / and the fields are just fields, and there ain’t no Lord”.

Levy kuitenkin alkaa iltasadulla. Caven tuotannossa on kaksi suosikkiparaabelia, joiden luo hän palaa aina heikolla hetkellä. Toinen on Elvis ja toinen Jeesus. (Tietenkin Elvis on myös jossain määrin Jeesus, mutta se onkin pidempi tarina.)

Ykkösvaihtoehto, Jeesus, on tällä levyllä oudossa paitsiossa: Jeesus-friikki ennustaa kadulla tämän paluuta (eli käytännössä maailmanloppua), ja levyn kannessa eläimiä paratiisinomaisessa puutarhassa kuvan keskiöstä hallitseva puhtaavalkoinen Agnus Dei – johon kuitenkin on kaikkien tunteman tarinan mukaan rakennettu sisään tämän kuoleman, uhrikaritsan kohtalo.

Spinning Songissa Cave turvaa näistä voimakkaampaan, eli Elvikseen. Rockin kuninkaasta liikkeelle lähtenyt kappale (kuningas tuupertuu lavalle Vegasissa heti ensimmäisessä säkeessä) ottaa lastenlorumaisen muodon, joka surrealistisesti johtaa mielleyhtymästä toiseen: rockin kuninkaan kuningatar, jonka päässä puu, jossa pesä, jossa kuoriutuu pieni linnunpoikanen – ja heti ollaan levyn keskeisen kipupisteessä, lapsen kuolemassa. ”Spin the feather and sing the wind” on häkellyttävän kaunis ja tosiasioiden edessä lannistunut hyväksynnän huokaus, varsinkin kun tätä seuraavassa tuo höyhen ei laskeudukaan maahan, vaan nousee tuulessä ylemmäs ja ylemmäs (ylösnousemus), ja lorun taika puhkeaa, ja Cave havahtuu keittiöstä katsomassa kumppaniaan keittiössä, radiota kuuntelemassa.

Kuvaavaa on, että kolmessa kohdassa levyllä tuo kumppani – merkityksetöntä onko kyseessä Susie Bick, mutta olennaista kuitenkin on se, että tuon kumppanin kanssa on syntynyt lapsi, joka nyt on poissa – näyttäytyy Cavelle takaapäin (Night Raidissa muistojen kautta, eli siinä mielessä myös takautumana): keittiössä radion äärellä Spinning Songissa ja nimikappaleella takahuoneessa pesemässä pojan vaatteita. Merkittävää on tässä se, että Cave katsoo kumppaniaan takaapäin: selkä on käännetty, kommunikaatio on minimissään, kahden ihmisen välillä on välimatka ja tyhjä kohta.

Mutta siinä missä on kipua, on myös toivoa. Nimikappaleessa Cave oivaltaa että tuota rakkaus on, sitä, että pestään kuolleen vaatteet, huolenpitoa suuren äärettömän äärellä. Ja Spinning Songsissa Cave päätyy kumppaninsa lamaantunutta radiosta lohtua etsivää surua katsoessaan oivallukseen että rakastaa tätä, ja että rauha vielä joskus tulee. ”Peace will come… In time”, laulaa Cave, kaiken toivonsa siihen ripustaen.

”Jesus lying in his mother’s arms is a photon released from a dying star”, laulaa Cave Firefliesin alussa, heijastellen Night Raidin alussa hotellihuoneen seinällä ollutta Pietá-kuvaa (”a picture of Jesus lying in his mother’s arms”). Cave katsoo tuota kulunutta asetelmaa, eikä näekään siinä enää Krituksen kärsimystä, vaan lapsensa menettäneen vanhemman tuskaa ja epätoivoa, tiedostaen sen että lapsen kuolema pitää sisällään myös sen alkulähteen, tuon kuolevan tähden, kuoleman. ”They’re just a sigh released by a dying star”, laulaa Cave Night Raidissa, Ellisin huomattavan paljon Angelo Badalamentin Twin Peaks Themeä muistuttavan muhjun jauhaessa taustalla (melkein huomaa odottavansa Julee Cruisen alkavan laulaa millä tahansa hetkellä), näyttäen miten Ghosteenin sisällä on tiiviistä kirjoitusprosessista kertovaa intertekstuaalisuutta ja itseänsä referoivaa toistoa.

On mahdotonta kuunnella Ghosteenia ajattelematta Nick Caven ja Susie Bickin toisen kaksoispojan Arthurin kuolemaa. Miltei hirtehiseltä tuntuu se, miten taide matkii elämää, ja elämä taidetta. Debyyttiromaanissaan And the Ass Saw the Angel Caven päähenkilö Euclid Eucrow tutkii kätkytkuollutta kaksoiveljeään, jota vanhemmat säilyttävät kenkälaatikossa. Etelävaltiolaista gotiikkaa tihkuvan tarina taustalla on tietenkin Elvis Aaron Presley kuollut kaksoisveli Jesse Garon, joka poissalollaan saa monissa tarinoissa – myös Caven – miltei ylimaallisia merkityksiä. Kuollut veli on elävän vastakohta joka tasolla, paraabelin pakollinen peilikuva, kolikon kääntöpuoli joka antaa merkityksen toiselle.

Ghosteen on tietenkin myös ”ghost teen”, teinin haamu, joka vaeltaa näissä autioissa lauluissa kuin kummitustalossa johon se on jäänyt kummittelemaan. Välillä tuo kummitus kuitenkin seisoo aivan Caven vierellä, jopa kävelee tämän läpi. Ei kuitenkaan järkyttävänä ja pelottavana, vaan pikemminkin lohdullisena. Kappaleessa Sun Forest tuntuu olevan levyn temaattinen keskipiste. Sen lopussa Cave kohottaa äänensä falsettiin, laulaa kuin aivan toisen henkilö äänellä, nuorella ja poikamaisella.

”I am here
beside you
look for me
in the sun
I am beside you
I am within
In the sunshine
in the wind.”

Sama toistuu sillä raidalla, jolla pojan haamulle annetaan ääni, eli Ghosteen Speaksilla. Siinä ilmenee levyn kipein kohta, joka kuitenkin on se piste, jonka kautta armahdus myös tulee, elämän ja kuoleman yin ja yang, isän ja pojan välin kaksoisheliksi: ”I am within you, you are within me”. Cave pohjustaa oivallusta selfhelpmäisillä epäkeskoilla ajatuksilla ”nothing is something where something is meant to be” (ei-mitäänkin on sentään jotakin?) ja kantrisanoituksenomaisella, mutta pohjattoman kipeällä ”I tried to forget to remember”.

Nimikappaleella on pysäyttävä kohta, joka nostaa mieleen 20 000 Days -dokumenttielokuvan päättäneen kohtauksen, jossa Cave istuu kaksoipoikiensa kanssa ja katsoo sohvalla televisiosta jotain brutaalia väkivaltaelokuvaa poikamaisesti lapsiensa kanssa hihitellen ja popcornia ahmien. ”Three bears watch the TV / Mama bear holds the remote / Papa bear just floats / and Baby bear is gone to the moon in a boat”. Ainoa tapa käsitellä lapsen kuolemaa on kenties sittenkin satujen ja lorujen kautta, sillä niissä muistoissa tuo lapsi elää viattomimmillaan ja kipeimillään.

Cave itse on puhunut siitä, miten ykköslevyn lyhyemmät kappaleet ovat lapsia, ja kakkoslevyn pidemmät niiden vanhempia. Tämä tuntuu ymmärrettävältä. Ykköslevyn kappaleet eivät kuitenkaan ehkä ole lapsia, vaan meripihkaan jähmettyneitä sikiöitä, siinä missä vanhemmatkin ovat pikemminkin kiikkutuoleissa istuvia dementoituneita vanhuksia, jotka toistavat epäkoherenttia sisäistä monologiaan hieman samalla tavalla kuin Higgs Boson Bluesissa. Ainakin näissä on päämäärä: tuossa vanhemmassa kappaleessa Cave on matkalla Geneveen, Hollywoodissa taas Malibuun – eli pois tästä paikasta, tästä hetkestä. Liike itsessään on merkityksellistä.

Ghosteen on myös jossain määrin Bad Seedsin kuolema. Siinä missä Boatman’s Call (1997) tuntui harkitulta soolovedolta, on Ghosteen näin autio koska kokemuksena se on Boatman’s Callin kipeitä rakkauslaulujakin intiimimpi. Suru on niin yksityinen, ettei sen ahtaasta portista pääse kuin vain yksi kerrallaan.

Warren Ellis on soittaja soittajalta tehnyt tarpeettomaksi muut muusikot, ja käy nyt Caven vierellä kuin Edgar Froesen nahkatakin päälleen pukenut Vergilius, loihtien syntetisaattoreistaan äänimattoja ja vellovia kudelmia, jotka ovat vähemmän kuin osiensa summa. Tangerine Dreamia ilman draamaa, Vangelista josta on vähätkin veret laskettu. Ellis aistii ilmiömäisesti Caven teksteissä olevan tyhjyyden ja raivaa niille tilaa musiikista (jopa lainaa Jesus Alonen keskeisen melodisen synariffin Galleon Shipissä – joko laiskasti ideoitaan kierrättäen tai näiden kahden levyn yhteyksiä korostaen, mene ja tiedä), jossa oikein mistä tahansa suunnasta tarkasteltuna tunnu olevan juuri mitään – ei rytmiä, ei melodiaa, eikä niiden kautta rock-musiikille niin olennaista liikettä tai siitä seuraavaa kertosäettä, katarsista. Tästä seuraa, että Ghosteen kuulostaa samalta kuin miltä opiaateilla vaiennettu kipu tuntuu – kaukaiselta ja pehmeältä, mutta silti jossain määrin epämukavalta periksiantamattomassa itsepäisyydessään.

Ghosteen on Skeleton Treen kääntöpuoli, sen negatiivi: siinä missä edeltäjä oli öljyistä ja mustaa öistä valtamerta, on Ghosteen höttöistä yläpilveä, sellaista taivasta kuin millaisena helluntailaiset sen näkevät. Ghosteen tuntuu Caven pitkäaikaisellekin fanille vieraalta ja impotentiltä juuri tästä syystä. Siitä puuttuu himo, ja himon seurauksena huumori, ja sen seuraksena kontrastit. Ja rytmi.

Huomioinarvoista on nimenomaan myös, että siitä puuttuu rytmi. Rumpali Thomas Wydlerillä on taitanut olla todella tylsää studiossa, sillä hän pääsee ääneen vasta aivan kalkkiviivoilla, levyn päättävässä kappaleessa Hollywood. Martyn P. Caseyn junnaavan bassoriffin varaan rakennettu kappale polkee paikallaan, kunnes Wydlerin rummut vapauttavat sen kohdassa 5.27, kahdeksan minuuttia ennen kappaleen loppua.

”I’m just waiting for my time to come… I’m just waiting for peace to come”, laulaa Cave, basson jauhaessa paikallaan. Viimeisessä kappaleessa Cave siis palaa Spinning Songin lopun katarttiseen oivallukseen siitä, että rauha tulee kyllä aikanaan. Wydlerin rummut tukevat tätä, toimivat kuin sähköshokin seurauksena uudelleen käynnistynyt sydän, joka alkaa pumpata verta taas kylmävalkeaksi muuttuneeseen pahan siemeneen. Valkoisen alta alkaa erottua verenpunainen. Elämä palaa. Ei kenties sama elämä, mutta elämä kumminkin.

Ghosteen on selvästi tarpeellinen levy tekijälleen, mutta sinänsä sillä on suunnilleen yhtä paljon arvoa kuin käärmeelle on sille nahalle jonka se on päältään luonut – yhtä läpinäkyvä ja harsoisen suomuinen on Ghosteenin pinta. Meille – ja etenkin niistä meille, jotka ovat saman luopumisen kipeän painin käyneet läpi – Ghosteen kuitenkin antaa toivoa. Se on kuin tyhjä postikortti valtameren takaa: ei merkityksellinen siitä johtuen, mitä sen tyhjässä viestikentässä ei lue, vaan merkityksellinen ja tärkeä siitä syystä, että ylipäänsä on joku, joka on kirjoittanut siihen meidän osoitteemme, nuolaissut postimerkkiä, ja laittanut sen postilaatikkoon.

Tyhjän tuolla puolen on elämää, kuiskaa Ghosteen meidän korvaamme, ja siksi sitä tekee mieli syleillä.

Syleillä kunnes lämpö siirtyy meistä siihen, ja se alkaa elää taas.

Lisää luettavaa