Amerikan Saimaalla – arviossa Trees-albumi, jonka huomionarvoisin asia lienee se, että yhtyeessä kitaraa soittaa Joose Keskitalo

"Vaikka Trees itse väittää tekevänsä 'Saimaa-folkia', tämä on tyylipuhdasta americanaa. Heidän debyyttinsä kuulostaa lähinnä toiveelta tulla noteeratuksi Uncut-lehdessä", kirjoittaa Samuli Knuuti.

Trees
Trees
Svart
5,0

Kun rockissa on jo kaikki tehty, yksi selviytymisstrategia on uhmakkaasti tuutata sitä samaa lisää.

Juuri tätä on Treesin nimetön esikoisalbumi, jonka huomionarvoisin asia lienee se, että yhtyeessä kitaraa soittaa Joose Keskitalo. Mutta siinä missä Keskitalon oma tuotanto on normista poikkeamisen historiaa, Treesin debyytti suorastaan kerskailee kliseisyydellään. Vaikka yhtye itse väittää tekevänsä ”Saimaa-folkia”, tämä on tyylipuhdasta americanaa. Heidän debyyttinsä kuulostaa lähinnä toiveelta tulla noteeratuksi Uncut-lehdessä.

Tämä ei toki tarkoita, että Trees tekisi huonoa musiikkia. Avauskappale Lovers käynnistyy rumpupalikoiden naputuksella ennen kuin bluesahtava rytmi iskee päälle: laulaja ja ilmeisesti biisintekijä Santeri Vänttisen laulu juuri ja juuri ylittää tarvittavat vaatimukset toimia tällaisen härmä-americanabändin keulakuvana. Asiaa auttaa se, että Lovers on oikeasti hyvä kappale: kun viulut nousevat tukemaan kertosäettä, kaikki on maailmassa aika hyvin.

Avauskappaleen tasoa Trees ei kuitenkaan kykene säilyttämään. Toinen kappale Tomorrow Decides käynnistyy maailman väsyneimmällä huuliharpulla, ja syvä ikävystyneisyys alkaa iskeä kuulijan tajuntaan: miksi kuunnella tätä, kun universumi on täynnä autenttisempia lajityypin osaajia. Ja nyt myös Vänttisen laulu alkaa tökkiä, sillä latoessaan kliseitä toisensa perään kuin kasaisi legopalikoista Taj Mahalia hän kuulostaa eksyneeltä, mutta ei hyvällä tavalla.

Eikä kolmas kappale Scarlet Letters tuo parannusta asiaan. Country-rytmikäs kappale viittaa nimessään Nathaniel Hawthornen muinaiseen romaaniin, mutta tekstin ”scarlet letters through my skin” osoittaa, ettei tekijöillä ole mitään käsitystä Hawthornen romaanista tai mitä purppuraiset kirjeet muutenkaan tarkoittavat.

Ja niin Treesin debyytti jatkuu. Indian Summer osoittaa, että säätiloista kirjoittaminen ei välttämättä sorru säälittävään harhaluuloon (”pathetic fallacy”) mutta että kirjaimellisuudessaan se voi olla vieläkin tylsempää. Waltz ei ole valssi vaan lähimmän leton läpi raahattu hautajaismarssi, joka valeloppuineen kuitenkin on tämän kiekon kiinnostavimpia kappaleita.

Kohokohtiakin toki on. Wherever You May Be on oikeasti kaunis kappale, huuliharpustaan huolimatta. Vänttisen epävireisyyden kuilun partaalla hoippuva laulu tuo kappaleeseen toiveikkuuden sävyä. Päätöskappale A New Day taas vie syvissä vesissä piipahtaneen albumin kunnialla optimistiseen loppuunsa.

Kaiken kaikkiaan Treesin debyytti on kuitenkin ylellisyystarvike. Kukaan maailmassa ei tarvitse tätä albumia, paitsi ehkä sen tekijät. Hyvä levy, kirja, elokuva ja muu sellainen raivaa itselleen maailmasta tilaa, luo oman kysyntänsä, koska kaikki taide on lopulta turhaa, kuten Oscar Wilde aikanaan sanoi. Itse en näe Treesille kovin suurta tilaa tai kysyntää, mutta jokainen albumin kuuntelija on toki argumentti kriitikon horisontin ulkopuolisesta älyllisestä elämästä.