Anna Puu: Sahara – toinen yritys napakymppiin

Heini Strandin mielestä Anna Puun Sahara on yhtä ihastuttava kuin vuoden takainen debyyttikin. Siitä huolimatta, tai juuri siksi, levy aiheuttaa pienen pettymyksen.

Anna Puu: Sahara
Sony

Anna Puu teki sen taas. Tai oikeastaan toistamiseen. Kauniin poplevyn nimittäin. Sahara on rakenteeltaan yhtä ihastuttava, taidokas ja heleä kuin Anna Puun vuoden takainen debyyttikin. Siitä huolimatta, tai juuri siksi, levy aiheuttaa pienen pettymyksen.

Siinä missä Anna Puun debyytti oli viime vuoden parhaita levyjä, Sahara ei luultavasti yllä tämän vuoden kärkikymmenikköön.

Palaamme täten levykritiikkien peruskysymysten äärelle. Olen usein ennenkin miettinyt, miksi osan artisteista ei suvaita muuttuvan lainkaan, kun taas toisten kohdalla vanhan kertaamista pidetään pahana.

Miksi The Nationalin kolmas perättäinen samalla soundilla tehty levy otetaan ylistäen vastaan (Rumba 6/10), mutta Anna Puun toinen levy ei muka saisi kuulostaa debyytiltä?

Anna Puun tyylilaji on suomenkielinen sentimentaalinen pop, joka on hänen tulkitsemanaan kaunista ja vahvaa, parhaimmillaan täydellistäkin. Ehkä genressä ei vain ole yhtä paljon ammennettavaa kuin vaikkapa Stam1nan thrash metalissa tai J. Karjalaisen amerikansuomalaisessa folkissa. Tai ehkä Anna Puun toinen tuli ilmoille liian aikaisin debyytin jälkeen, minkä seurauksena vertailukohta on liian tuoreessa muistissa. Tai ehkä toisto on tässä tapauksessa liian tarkka.

Sahara kertaa edeltäjänsä kaavaa siltäkin osin, että ensisingle on levyn heikoimpia kappaleita. Riko minut avaa levyn ja herättää kuulijassa levottomuutta. Sääli, sillä Anna Puun oma panos on tekijätietojen mukaan suurin juuri tässä kappaleessa: hän on sanoittanut biisin yhdessä Mariskan kanssa ja antanut osansa Knipin ja Lasse Kurjen sävellykseen.

Kakkosbiisi Anna ja merikarhu tarjoaa sitä lapsekasta ilottelua, jota debyytillä edustivat Melankolian riemut ja Idän hitain. Myös Ennustaja kuuluu samaan huolettomien kappaleiden kategoriaan. Annan ihanan ilmeikäs laulutapa pääsee kappaleessa hienosti esille.

Nopeimmat junat on haikean romanttinen kuvaus pikkupaikkakunnasta ja sinne jääneen nuoren naisen kiintymyksestä kotiinsa. Kappaleesta huomaa sävelten tulleen samasta tunteisiin vetoavan popin laarista, josta Egotripin parhaat kappaleet on ammennettu, eli Knipin kynästä.

Tekijäkaarti koostuu pääosin debyytiltä tutuista ammattilaisista. Heimo Hatakan ja Mariskan sanoitukset kulkevat hyvin rinta rinnan siinä missä Knipin ja Lasse Kurjen sävellykset tekevät levyn soundista ehyen.

Anna Puu on sanoittanut Mariskan kanssa aloitusbiisin lisäksi jo mainitun Anna ja merikarhun sekä Vuoroin vieraissa -kappaleen. Jälkimmäinen on mukavan kevyt kertomus parisuhteesta, jossa luottamus on kortilla. Rakkauden realiteetteja hellästi käsittelevät kappaleet sopivat loistavasti Anna Puun suuhun.

Välillä hempeys äityy ällömakeaksi. Ruusunen on liian pumpulista höttöä. Kepeä Onnen viipaleetkin koettelee uskottavuuden rajoja. Sinä olet minä lähentelee ylitsevuotavaa tunteenpurkausta, mutta säilyttää onneksi malttinsa. Kappale on levyn kaunein rakkaudentunnustus, jonka äärellä on helppo herkistellä.
Jollain tavalla debyytistä poikkeavaa tyyliä kokeilee utuisa ja jazziin vivahtava nimikappale. Se ei kuitenkaan kasva kokonaiseksi, vaan jää puolitiehen vaikeroimaan.

Teksti: Heini Strand, kuva: Markus Paajala

Arvio on julkaistu Rumbassa 7/10.