Warner
Bruce Dickinsonin palattua Iron Maideniin vuosituhannen taitteessa yhtye alkoi muuttua tupakkatakki yllään ja grogilasi kädessään nahkaisesta nojatuolista käsin tarinoivaksi sukulaismieheksi, jonka tarinat muuttuivat polveilevammaksi vuosirenkaiden lisääntyessä. Arvostusta ja karismaa ei ole kiistäminen, mutta vuosi vuodelta kelloa tulee vilkuiltua useammin.
Senjutsu-albumin aloittava nimikkokappale ottaa luulot pois: Nicko McBrainin dominoiva tomien kopistelu kuljettaa kappaletta, joka ei Steve Harrisin soittamien pahaenteisesti ulvovien syntikoiden lisäksi tunnu heräävän millään kahdeksan minuutin mitasta huolimatta. En tiedä kenen korvat ovat Kevin Shirleyn lisäksi vastuussa albumin soundimaailmasta, mutta kovin on tukkoista, tunkkaista ja kuivaa.
Adrian Smithin ja Bruce Dickinsonin säveltämä singlekappale, epämaidenmainen, bluesahtava The Writing on the Wall on albumin kohokohta. Biisin kertosäehoilotus on levyn miltei ainut muistutus siitä, että tarttuvissa kertosäkeissä Maiden oli joskus metallimaailman paras. Dickinsonin soolomateriaalinkin mieleen tuova kappale väistelee 2000-luvun Maidenin sudenkuopat suoraviivaisella etenemisellään.
Tästä päästäänkin albumin suurimpaan ongelmaan: kappaleissa on parhaimmillaan upeita hetkiä, mutta Maiden ei saa näitä palasia yhdisteltyä ehyiksi kokonaisuuksiksi. Aina kun kappale meinaa saada tuulta siipiensä alle, se kompastelee johonkin ”progressiiviseen” ratkaisuun. Steve Harrisin säveltämä, yli puoli tuntia kellottava albumin päätöskolmikko on raadollisin esimerkki tästä: välähdykset vuosikymmenten takaisesta Maidenista tai jopa Led Zeppelinistä haihtuvat kun seuraava idea tulee kolmion takaa kylkeen.
Iron Maidenin ja Kevin Shirleyn metodi Senjutsun purkittamiselle oli kappale kerrallaan nauhalle ja kassakaappiin odottelemaan. Albumin materiaali ehti kerätä pölyä pari vuotta, kunnes se päätettiin kaivaa sieltä. Nyt maailmassa on yksi Iron Maiden -albumi enemmän. 2000-luvun Maiden-tuotannon ystäville se on varmasti mukava asia.