Antony and the Johnsons: Swanlights – Monta mielekästä maailmaa

”Antony and the Johnsonsin uuden albumin laajentunut skaala sijoittuu vaikeasti määrittyvälle hopeanharmaalle alueelle, joka jää popmusiikin ja klassisen soitannan väliin”, kirjoittaa Markku Halme arviossaan.

Teksti: Markku Halme, kuva: Rough Trade

Antony and the Johnsons
Swanlights
Rough Trade

Ensimmäisen biisin nimi on samalla sen koko teksti, vaikkakin moneen kertaan toistettuna: Everything Is New. Sitä ei kannata ottaa kovin tosissaan, sillä mitään erityisen uutta ei tämä Antony Hegartyn ja kumppanien neljäs albumi tuo maailmaan. Mutta jotain kuitenkin.

Parin vuoden takaisen The Crying Lightin pystyi helpohkosti genrettää viihdemusiikiksi, mutta uuden albumin laajentunut skaala sijoittuu vaikeasti määrittyvälle hopeanharmaalle alueelle, joka jää popmusiikin ja klassisen soitannan väliin. Aiempi pienimuotoisuus oli kuin valkoinen pohjamaali, jonka päälle uusi tela levittää nyt lopullisen – vaikkakin edelleen valkoisen – maalipinnan.

”Viihteellisin” kappale Salt Silver Oxygen on korkealaatuista popbluesklasaria, jollaista Antony tekee hyvin ja Sting aivan kammottavasti. Panhuilun kiusaama, verevästi jumitteleva viulusektio nappaa korvasta heti niin tiukan otteen, että kuulijan pää alkaa notkahdella saman tien ees-taas.

Kaikeksi onneksi Swanlightsissa on monta erilaista, mutta silti keskenään harmonisen yhteyden löytävää satumaailmaa. Voisi puhua melkeinpä pop-oopperasta. The Great White Ocean on kuin aurinkoinen kävelyreissu pitkin harvapuisen metsän läpi kiemurtelevaa polkua. Nimikappaleessa käväistään kohisevassa ja sirisevässä sisäavaruudessa, ja The Spirit Was Gone tapahtuu ilmiselvästi 1800-lukuisen kartanon suuressa salissa.

Sirkusmeininkisten urkujen johdattelema ja vankan torvisektion kruunaama I’m in Love on kuin soulin maustamaa countrypunkia, mutta kuitenkin ilman punkia tai edes countrya. Hevosten kevyttä laukkaääntä sentään kuullaan. Pitkä Christina’s Farm on hieno ulosfeidaus, joka jättää kuulijalle kylläisen olon.

Antony Hegarty käyttää uskomattomasti väreilevää ääntään täysin ainutlaatuisesti – monien mielestä ainutlaatuisen rasittavasti, mutta heitähän ei tarvitse kuunnella. Ja kun islanninkielisessä Fléttassa päälauluvastuun ottaa Antonyn naispuolinen vastine eli Björk, alkaa tajuta, että kanat ja kukot kusevat täysin samasta paikasta.

Arvio on julkaistu Rumbassa 14/10