Eläköön Eno! Coldplay on tehnyt mielenkiintoisimman levynsä.
Mitä jos jokainen yhtye saakin juuri mitä ansaitsee? Mitä jos musiikkihistorian alaviitteiksi jääneet kulttisuosikit eivät yksinkertaisesti osanneet tavoittaa suurempia yleisöjä? Entä jos stadioneille ja listojen kärkiin kapuavat kaikista lahjakkaimmat?
Coldplaysta usein puhutaan kuin he olisivat saavuttaneet suosionsa itsestään huolimatta. Yhtyeen yhteislauluiksi kelpaavat, vuosituhannen vaihteen jälkeisellä epävarmuudella ladatut kappaleet sattuivat kuin vahingossa vetoamaan terrorismin vastaisen sodan ja ilmastonmuutoksen leimaaman aikakauden kuuntelijoihin; nelikon harkitsematon jokamiesimago teki heistä helposti lähestyttäviä; yhtye saapui sopivasti täyttämään harmaantuvan U2:n, nostalgiakoneeksi muuttuneen Oasiksen ja kentän vasemmalle laidalle eksyneen Radioheadin jättämää tyhjiötä.
Coldplay on kuitenkin kiistattoman lahjakas ja näkemyksellinen yhtye, jonka menestystä ei voi laittaa vain sattuman piikkiin. On hupaisaa, kuinka heidän ratkaisuaan pyytää Brian Enoa sointinsa uudistajaksi on pilkattu U2:lta varastetuksi tempuksi. Eno on uransa aikana työskennellyt niin harvojen artistien kanssa, että on ilmeistä, että hän kuuli Coldplayn uudessa musiikissa jotain poikkeuksellista ja työstämisen arvoista.
Viva La Vida or Death and All His Friends onkin poikkeuksellinen levy niin Coldplayn omassa tuotannossa kuin myös rockmusiikin valtavirrassa. Toisin kuin yhtyeen aikaisemmat albumit, joiden viehätys oli pitkälti yksittäisten huippuhetkien varassa, se vetää puoleensa kokonaisuutena.
Pidempien teosmaisten laulujen ja niiden väliin piilotettujen kappalefragmenttien käyttäminen ei ole tietenkään uusi idea, mutta harvan levyn rytmitys kiehtoo samalla tavalla kuin Viva La Vidan.
Musiikin mittakaava on edelleen suuri, mutta ei suuruudenhullu. Lähimpänä perinteistä stadionrockia on upeasti liitelevä Lovers in Japan, eikä sekään ylitä neljän minuutin mittaa. Valtavaksi hitiksi varmasti nousevan nimiraidan sovituksen ydin on bassorummussa ja yksinkertaisissa jousissa, ja kansiin kirjaamaton Chinese Sleep Chant on kolmen ja puolen soinnun metelituokio, joka tuo mieleen 90-luvun parhaat kenkiintuijottelijat.
Coldplay vaikuttaa ymmärtäneen, että myös pieni kappale voi olla eeppinen, mistä osuvimmin kertoo vähäeleisesti kasvava avausinstrumentaali Life In Technicolor. Jos haluaa uskoa siihen, että yhtyeen suosio on kohtalon julma vitsi, kaikki aseet ovat toki vielä tallella, lähtien Chris Martinin sanoituksista. Epämääräisiä poliittisia viittauksia ja banaalia lemmenlyriikkaa yhdistelevä single Violet Hill on hyvä esimerkki siitä, kuinka hukassa Martin suurimman osan ajasta on tekstittäjänä.
Coldplay on joka tapauksessa asemassa, jossa kaikkeen heidän tekemäänsä luetaan valtava määrä merkityksiä, ja Viva La Vida ruokkii kuuntelijan mielikuvitusta musiikillisilla yksityiskohdillaan silloinkin, kun korvat tekee mieli sulkea sanoituksilta. Oli Coldplayn suursuosio täysin ansaittua tai ei, ainakin he käyttävät sen suomat mahdollisuudet mitä mielenkiintoisimmalla tavalla.
+ • Kappaleet on järjestetty ja rytmitetty kiehtovasti. • Nimiraita on vuoden parhaita poplauluja. • Levyn ilmava sointi on täynnä hienoja yksityiskohtia.
– • Chris Martin on edelleen huono sanoittaja. • Mikään levyllä tuskin kääntää epäilijöitä Coldplayn puolelle.