”Kuro lepardi” hardrockaa taas jämerän tarttuvasti.
Pienestä wannabe-ac/dc:stä suunnattoman kokoiseksi stadionrockjyräksi kasvanut sheffieldläisbändi jatkaa 30-vuotista uraansa vireästi. Heikomman menestyksen ja mitäänsanomattoman musiikillisen ajanjakson muistot on hylätty. Yhtye palailee kulta-aikojensa otteisiin, ja uutukaisella on havaittavissa jälkiä rockaavasta Pyromaniasta sekä tuotannon massiivisuuden määritelleestä Hysteriasta.
Songs from the Sparkle Lounge on yllättävän vireä tekele. Tarttuvuutta on tietenkin kosolti ja menoa jopa aiempaa enemmän. Bändi itse sanoo materiaalin muistuttavan 70-luvun AC/DC:tä. Ei väite täysi valekaan ole, vaikkakin vähän suureellinen. Mistään klassikkotavarasta ei voi puhua, mutta vaikkapa Bad Actress jytkyy ihan esikuvien malliin.
Levyn soundi on tätä päivää ja tuotanto suhteellisen maanläheisen kuuloista. Bändi pysyttelee onneksi erossa Hysterian yliampuvasta soundista. Ukkelit tuntuvat olevan perin vetreässä kunnossa, ja Joe Elliotin laulu toimii moitteettomasti. Mukavaa on myös albumin monipuolisuus ja balladien vähyys. Ainoassa sellaiseksi luokiteltavassa Lovessakin homma menee hienosti aivan queeniksi.