Downstairs – Oh Father

Alakerrasta kuuluu kerrankin mukavaa mekastusta.

Downstairs täydentää mukavasti Fullsteam Recordsin indiepalettia. Bändin Disco Ensemblen ja Lapkon suuntiin keikahtavaksi vihjailtu tyyli on yhtiölle sopivaa, muttei silti määrity erityisen hyvin toveribändien kautta.

Yhtyeen soundissa punkia ja intomielistä paukutusta on enemmän kuin minimimäärä. Meiningistä mieleen tulee garagepunkin esi-isä The Stooges ja melodioiden käsittelystä The Strokes. Lisäksi mukana on sopivasti Fugazin kiemuroita ja etäisiä kaikuja At the Drive-Inin jalostetusta hardcoresta.

Fiilis onkin tekijä, joka erottaa Downstairsin selkeimmin muista. Oh Father on täysin vapaa ahdistuksesta ja kiukuttelusta. Tunnelmat ovat intomielisen railakkaita, jopa leikkisän riemukkaita. Siitä huolimatta musiikki ei ole sirkustelua tai pelleilyä, vaan iloista aktiivirockin mäiskettä, jossa ei turhia kursailla, vaan annetaan karanneen katujyrän rullata.

Melodiat ovat raikkaan positiivissävytteisiä. Niiden tunnelmia tukee mainiosti virnuilevalta puuhastelulta kuulostava ansiokas lo-fi-tuotanto. Ahkerasti aksentteja hakkailevassa kitarassa ei juuri säröä ole, vaan basso pärähtelee tanakasti sillä osastolla. Rummut jytisevät muhevan tuhnusti, ja huudon ja laulun välimaastossa seikkaileva laulanta on toimivaa megafonikailottelua. Toisinaan pierevä, mutta pääosin hassusti piippaileva urku höystää kovakätistä soitantaa kivasti.

Ennakkohuhujen herättämä epäily materiaalin vaatimattomasta laatutasosta osoittautuu täydeksi harhaluuloksi. Kymmeneen kappaleeseen mahtuu vain pari mitäänsanomatonta kappaletta, eivätkä nekään ole huonoja. Perustaso on hyvin kohdallaan. Silti ei voi välttyä tunteelta, että kohkaavan jannunelikon olisi suonut hetkeksi pysähtyvän tuumimaan kokonaisuuden monipuolistamista.

Tällaisenaan remeltävä rytkyttely, niin kelpoa kuin onkin, sulautuu yhdeksi möykyksi. Toisin sanoen kärkibiisi Peephole Cityn kaveriksi olisi kaivattu vieläkin kovempi ykkösralli, ja hervottoman kasarivälisoiton Goddamn Electric Peckerin oheen muutakin hämmennystä.

Tunnelmien ja soittotatsin vaihtelua saisi myös olla enemmän. Nyt oikeastaan vain päätös- ja jonkinlaisessa nimikappaleessa There’s a Barrel, There’s a Flood bändi uskaltautuu tarttumaan musiikkiinsa ilmavammalla otteella, jopa vallan toimivasti vielä.

Oh Fatherin anti on puutteistaan huolimatta varsin mieltäylentävää. Siitä puuttuvat yleisesti emorockin liepeillä pyörivien bändien touhuja vaivaavat kaikenlaiset metalliviitteet, filiksen tappava hifistely sekä ankeat väkisin puristamisen ja angstissa piehtaroinnin piirteet.

Downstairsia voi kuunnella ilman että mieli mustuu tai melankolia valtaa päänupin – tilausta tämänkaltaiselle ilmaisulle siis ehdottomasti on. On vallan mahtavaa, että räiskyvän mekastuksenkin saa valjastettua riemun ja ilomielen välittämiseen näin toimivasti.

Toivottavasti seuraavalle levylleen bändi vielä hivenen kehittyy musiikillisesti, eikä hukkaa arvokkainta ominaisuuttaan eli remakkaa meininkiä. Samalle tasolle yhtä railakkaalla sykkeellä ei nimittäin moni muu bändi pääse.