”Kolme vuotta sitten kovan hurrauksen saattelemana julkaistuun Rockferry-debyyttiin verrattuna Endlesslyllä ovat vedet tyyntyneet ja viilentyneet. Myrsky on siirtynyt pinnan alle, vaikka siellä se edelleen kytee”, maalailee Annastiina Airaksinen arviossaan.
Teksti: Annastiina Airaksinen, kuva: Lachlan Bailey
Duffy
Endlessly
Universal
Kiehnäävän ensilevyn jälkeen voi keskittyä mietiskelemään.
Otan vastuun kuuntelukokemustenne pilaamisesta. Aimée Anny Duffyn äänen ”vouvaamiseen” ei nimittäin välttämättä kiinnitä huomiota, mutta kun albumilta etsii arvosteltavaa ja maneerit bongaa, ne alkavat ärsyttää. Laulu kuulostaa aiempaa maneerisemmalta etenkin kakkosraita Too Hurt to Dancella. Walesilaisen lauluntekijä-laulajattaren äänen venyttäminen jatkuu pitkin matkaa, vaikka levyltä löytyy todistusaineistoa siitä, että muunkinlainen ilmaisu onnistuu.
Olisi vain kannattanut antaa tunnelmien viedä eikä keskittyä tekniseen suoritukseen. Tunnelmat nimittäin ovat Duffyn vahvuus. Kolme vuotta sitten kovan hurrauksen saattelemana julkaistuun Rockferry-debyyttiin verrattuna Endlesslyllä ovat vedet tyyntyneet ja viilentyneet. Myrsky on siirtynyt pinnan alle, vaikka siellä se edelleen kytee. Laiva ei keiku tai keinuta lanteita samalla lailla kuin edeltäjänsä, jota kehuttiin jopa uuden soulin suunnannäyttäjäksi.
Sanoitusten perusteella Duffy on rakastunut, menettänyt rakkaansa ja juuri ihastumassa uudelleen. Duffy suree, miksi aikoinaan hukkasi tilaisuuteensa ja toisaalta mustasukkaisena muistuttaa muita pitämään näpit erossa miehestään. Mutta katsokaa ensihitti Mercya ja uutta The Rootsin ryhdittämää singleä Well Well Wellia. Tarttuvinta on hokea yhtä sanaa.
Albumilta hahmottuu löyhä rakkauslauluteema, joka etenee kiemuraisia pikkupolkuja. Ylämäkien myötä vauhdin hidastuessa laulajatar unohtuu muistelemaan menneitä ja polkujen risteyskohdissa haaveilemaan tulevasta. Jossain muualla kuin tässä hetkessä oleminen antaa kuulijalle tilaa, eikä hyöki päälle.
Matka tuntuu joka kuuntelukerralla loppuvan kesken. Levyn kymmenen raitaa kestävät yhteensä vajaat 34 minuuttia. Sen aikana ehtii unohtua haaveilemaan, mutta neula puhkaisee kuplan ennen kuin ehtii kääntää levyn puolta. Loppupuolelle olisi voinut räiskäistä jonkun groovaavan biisin tai vaihtoehtoisesti kunnolla nenäliinapakettia kostuttavan balladin. Kaikesta huolimatta tämä nainen osaa viihdyttää ja ansaitsee kiitoksen.
Arvio on julkaistu Rumbassa 17/10
Annastiina Airaksinen