Päätoimittaja Teemu Fiilin ja Rumban entinen toimituspäällikkö, nykyisin vapaana toimittajana työskentelevä Janne Flinkkilä perkaavat syksyn sinkkusatoa.
Kuva: Warner (Jenni Vartiainen)
Eminemin The Marshall Mathers LP (2000) saa marraskuussa kakkososan. Billy Squierin The Stroke -biisin voimasointujen ja kertosäkeen ympärille rakennetun ensisinglen on tuottanut Def Jamin perustaja Rick Rubin. Beastie Boys -yhteydet eivät jää siihen, vaan mukana on Licensed to Ill -debyytiltä napattuja sampleja, kuten Ad-Rockin klassinen ”Kick it!” -huuto.
TF: Beastie Boys oli ensimmäinen valkoinen rapbändi, joka teki läpimurron. Sen jälkeen Eminemistä tuli isoin valkoinen raptähti, ellei Vanilla Icea lasketa. Nyt ympyrä sulkeutui, kun Eminem teki Beastie Boys -pastissin.
JF: Samaan aikaan Crazy Town palaa. Sattumaako?
TF: Enteileekö tämä valkoisen rapmetallin paluuta?
JF: Onhan tämä aika erilaista tavaraa kuin Eminemiltä on totuttu kuulemaan.
TF: Tässä ei ole sitä synkkää itsetutkiskelevaa melankoliaa. Diggasin Eminemin kahdesta ekasta levystä tosi paljon. Siitä meni kuitenkin nopeasti maku, kun hän alkoi tehdä yhtä ja samaa biisiä kerta toisensa perään.
JF: Eminem alkaa olla nostalgia-akti. Hänen ensimmäinen levynsä tuli 15 vuotta sitten.
TF: Jenkkirapista tuli iso kaupallinen ilmiö 1990-luvulla, ja nyt se fanipolvi on babyboom-iässä. Jännä ilmiö, että 1990-luvun rap on faijamusaa. Faijamusa on perinteisesti ollut rockia.
JF: Onko faijarap uusi faijarock? Kyllä tämän voisi kuvitella soivan Länsiväylällä ilmastoidussa Primerassa Radio Rockilta.
TF: Siihen perään kivasti Kornin uusi single. Eminem ei muuten vieläkään ole käynyt Suomessa keikalla. Hän olisi täydellinen pääesiintyjä Weekend-festareille.
Vanha banjosilmä palaa klassisen pop-ilmaisun pariin The Fireman -häröilyjen jälkeen. Lokakuun 14. päivänä julkaistavan albumin nimikkokappale on kuin opinnäyte McCartney-säveltämisen peruskurssilta.
JF: Tämä voisi olla McCartneyn pöytälaatikosta vuodelta 1967. Kuulostaa enemmän The Beatlesilta kuin niiden postuumisti julkaistu Free as a Bird. Tosin ”Beatlesilta kuulostaminen” on hölmösti sanottu, koska se voi tarkoittaa yhtä hyvin Helter Skelteriä kuin Ob-La-Di, Ob-La-Data.
TF: Tässä on sellainen Rubber Soul -aikakauden meininki, kun alettiin siirtyä rock’n’rollista harmoniapoppiin. Myös Penny Lane tuli mieleen. Täytyy sanoa Paul McCartneysta, että diggaan 1970-luvun Wings-levyistä jopa enemmän kuin Beatlesista. Silloin hän alkoi tehdä amerikansoundia ja ELO-henkistä tuotantoa.
JF: Imagoltaan McCartney on vähän kuin Britannian Mikko Alatalo. Tämä ei silti ole yli-imelää. Mies on tietysti nero melodiatajultaan, laulajana ja basistina, mutta tämä ei edusta ihan sen nerokkuuden kirkkainta kärkeä.
TF: Löydän biisistä kaikki ne kvaliteetit, joiden takia Paul McCartney on Paul McCartney, mutta silti ei sykähdytä. Kuulostaa liikaa pastissilta. Lauluääni on kyllä ihailtavan hyvässä kunnossa 71-vuotiaaksi. Ilmeisesti hän on viettänyt hillittyä elämää.
JF: Sir Paul sanoi lopettaneensa pilvenpolton pari vuotta sitten. Vähän niin kuin Neil Young.
TF: Kun Paul pajautteli, hän teki kokeellisia levyjä ja lopetettuaan palasi puhtoisempaan poppiin. Mitä tästä voi päätellä?
Backyard Babiesin ja The Hellacoptersin kitaristina kasipallorockin ikoniksi noussut ruotsalaispygmi julkaisee ensimmäisen sooloalbuminsa. Michael Monroen yhtyeestä uuden päivätyön saanut Dregen on imeytynyt Makkosen vanavedessä Universal Musicin rosteriin.
JF: Nakit ja muusi -osastolla mennään You Really Got Me -henkistä riffiä myöten. ”Tulita vaan siitä oksankohdalta”, kuten erästä Hybrid Childrenin jäsentä muinoin neuvottiin.
TF: Yllättävän vähän katurockia. Tämä on lähempänä powerpoppia kertosäkeen lauluharmonioiden ansiosta. Perseenheilutusriffi ja stemmalaulut. Tosi kertakäyttöinen, mutta juuri tällaisia biisejä tarvitaan.
JF: Jos minulla olisi perjantai-iltana dj-keikka Loosessa, kyllä tämä lähtisi mukaan salkkuun. Makkosen levyillä häiritsee tukkoon ahdettu tuotanto ja väkinäinen mailanpuristus, mutta tässä on kivan ilmava soundi ja rento groove. Toimivaa pölkkypäärockia.
TF: Näin Backyard Babiesin ekan kerran vuonna 1993 Karjaalla. Olin siellä kansanopistossa ja kuulin, että Boom-Shaka-klubille tulee jokin ruotsalainen bändi. Oli pakko mennä katsomaan. Naureskelimme, että jumalauta, mikä Hanoi Rocks -klooni. Ei olisi arvannut, että 2013 sama jätkä tekee Universalille soololevyä ja soittaa Monroen bändissä.
JF: Dregenin Suomi-suhdehan on ollut pitkä ja lämmin. Muistatko vielä sen matkapuhelinmainoksen, jossa Dregen juoksi limusiinin takapenkille pakoon fanityttöjä?
TF: Joo! Dregen-karamellitkin tulivat juuri myyntiin. Ostimme perheelle yhden pussin. Olivat tosi hyviä.
Reginan Iisa Pykäri valmistelee alkuvuonna 2014 julkaistavaa sooloalbumiaan. Hän on säveltänyt ja sanoittanut kaikki kappaleet, joista ainakin ensimmäinen näyte kuulostaa – yllättäen – Reginalta.
TF: Muuten tämä on kuin 1990-luvun popjunkkaa, mutta viulumelodia vie biisiä yllättävään suuntaan.
JF: Samoin helisevät akkarikitarat. Samalla lailla Reginakin risteytti elektronista ja akustista äänimaisemaa.
TF: Iisan päiväkirjamaisista sanoituksista joko tykkää tai ei. Ymmärrän, jos ne ärsyttävät. Ne ovat tosi reginaa. Siis Regina-lehteä, mutta ilman pikkutuhmia seksiviittauksia.
JF: Jostain syystä tästä tulee mieleen myös Wilma-yhtye. Missä Anna Kuoppamäki on nyt?
TF: Kun Regina aloitti, Wilmasta oli vielä niin vähän aikaa, että se oli ihan ilmiselvä vertailukohta. Myöhemmin Reginasta tuli isompi nimi kuin mihin Wilma koskaan ylsi.
JF: Regina oli Rumban kriitikkopollien ykkössuosikki vuodesta toiseen. Mistä se johtui?
TF: Se oli täydellinen ”kriitikkobändi”. Reginan musiikista oli helppo kuulla kansainvälisten esikuvien vaikutus, mutta suomenkielinen laulu teki siitä omanlaistaan. Tietty britti-indiesoundi vaikutti ehkä siihen, etteivät ne ikinä breikanneet samalla lailla kuin jokin Egotrippi.
JF: Tai PMMP?
TF: PMMP on hyvä esimerkki sikäli, että se on paljon kansantajuisempi Regina.
JF: Minulla on Reginasta yksi kaunis Rumba-muisto. Kun heitä kuvattiin Rumban kanteen, rumpalilla oli hirveä yrjötauti ja studiossa hän pidätteli oksennusta posket pullollaan. Lehden kannessa hän näytti vaaleanvihreältä.
Aiemmin Trilogia-yhtyeessä Aspekti-nimellä räpännyt herrasmies kokeilee nyt soolouraa Spektinä. Taustatukea antaa Kapasiteettiyksiköstä ja Rähinä Recordsista tuttu Tasis. Biisi korkkaa toiseen kertaan Freud Marx Engels & Jungin dokausrallin: ”Juon, juon, minäpoika juon, minä tykkään olla kännissä.”
JF: Samoissa jalanjäljissä hoiputaan kuin Stigin Ryyppy, Petri Nygårdin Märkää ja Cheekin Sokka irti. Aivoton dokausmusa on selkeä trendi, jolle on sosiaalinen tilaus. Voin kuvitella, millainen shottiralli Imatran Osmo’s Cosmos -baarissa käynnistyy, kun tämä lähtee soimaan.
TF: Lord Estin Viskit ja rommit edusti tavallaan samaa skeneä jo aiemmin. Kun dokataan tavan vuoksi, on pakko tehdä biisejäkin siitä. Perjantaina ostetaan kymppisäkki ja sitten lähdetään klubille heilumaan. Keikan jälkeen dokataan baarissa lompakko tyhjäksi. Sille elämäntavalle haetaan oikeutus biisien kautta.
JF: Tähän on suomalaisen helpompi samastua kuin Cheekin edustamaan kulttuuriin, jossa uhotaan sillä, miten paljon on massia ja miten hyvä olen.
TF: ”Juon varsinkin, jos joku muu piffaa”, alussa laulettiin. Se ei ole rahalla pröystäilyä vaan päinvastoin.
JF: Cheekin kuunteluun pätee sama kuin kokoomuksen äänestämiseen. Matalapalkkainen perushoitaja haluaa äänestää puoluetta, joka ajaa menestyjien asiaa, koska niin voi itsekin olla voittajien puolella. Samalla tavalla Cheekiä kuuntelemalla voi kuvitella itsensä hetkeksi Bentleyn rattiin. Se on hassu ilmiö: fanit antavat rahansa Cheekille, katsovat kuinka hän brassailee heidän rahoillaan ja ihailevat häntä siitä hyvästä.
Jenni Vartiainen sanoi YleX:llä, että lokakuussa julkaistava Terra-albumi päättää Ihmisten edessä- ja Seili-levyjen aloittaman trilogian. Mariskan sanoittaman ja Vartiaisen puolisonsa Jukka Immosen kanssa säveltämän Junat ja naiset -singlen perusteella tarjolla on ainakin feminiinistä kulkuriromantiikkaa.
JF: Taustoissa on vahvaa euroviisufiilistä ja vähän Coldplayn Viva La Vidaa. Helppo kuvitella paidattomat äijät takomaan rumpuja tulipatsaiden viereen.
TF: Vähän Madonnan Frozenia ja kertosäe taas Loreenia.
JF: Kun kuulin tämän biisin ensimmäisen kerran, jäin odottamaan kertosäettä. Aluksi se ”ju-u-uu”-koukku sai vain ajattelemaan, että voihan nyt vittu, kunnes tajusin, että sehän on siinä. Mariskan sanoitus on vähän pöhkö, mutta toisaalta se on hyvin synkassa tuon pöhkön koukun ja korniuden rajoilla keikkuvan euroviisutuotannon kanssa.
TF: Niin, toisin kuin naisia, juniahan ei varsinaisesti ole kukaan luonut kulkemaan vaan ne on rakennettu.
JF: Tulee mieleen Pariisin kevään säkeet ”linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai odottaa seuraavaa”. Itse olen radanvarsilähiön kasvattina mennyt aika monesti kotiin juoppojunalla, joka pysähtyy kahdensadan metrin välein. Siksi se kulkeminen on aika töksähtelevää.
TF: Tai ehkä siinä on juuri se nerous. Toiset naiset pysähtyvät joka laiturilla ja toiset painavat Pendolinolla perille asti.
JF: Siitä ei pääse mihinkään, että Jenni Vartiainen on helvetin hyvä poplaulaja. Äänitysteknisesti hänen huokailunsa on taas vedetty äärimmilleen. Tulee melkein hyperventiloiva olo. Jylhä tausta on kauempana, mutta laulu hönkii suoraan naamaan. Toisaalta siksi se puhuttelee ja koskettaa vaikka Hesburgerin kattokaiuttimista. Pakko myöntää, että itsekin tunnen mielelläni Jenni Vartiaisen kuuman hengityksen kasvoillani.
