”Kanye Westin viides albumi on sekä perinteistä hiphopia että jotain aivan muuta”, väittää Ville Aalto ja antaa arviossaan supertähden uutuuslevylle neljä tähteä viidestä.
Teksti: Ville Aalto, kuva: Willy Vanderperre
Kanye West
My Beautiful Dark Twisted Fantasy
Roc-A-Fella
”Kaikkea liikaa” on resepti, joka toimii vain taitavissa käsissä. Sen takia ei kannata syödä ketjuravintolassa, jonka ruokalistalla on yli kaksikymmentä erilaista annosta, tai ostaa lippua Michael Bayn ohjaamaan elokuvaan.
Sanomattakin lienee selvää, että Kanye Westin viides albumi noudattaa ylettömyyden reseptiä. Yli tunnin mittaisen albumin aineosina on käytetty niin akustista indiepoppia, lauluntekijäballadeja, elektroa, kitararockia kuin tietenkin hiphopia. Vieraslista ylettyy Bon Iverista Jay-Z:n kautta Elton Johniin, ja samplaamisen kohteeksi ovat päässeet muun muassa Mike Oldfield ja Gil Scott-Heron.
Vaikka hiphopiin kuuluva palkintokaapin esitteleminen ei varmasti ole Westille vierasta, hänen motiivinsa nimekkäiden vieraiden ja kalliiden samplejen käyttämiselle on onneksi ensisijaisesti taiteellinen. Westin voi kuvitella liian isoa viikkorahaa saavaksi lapseksi karkkikaupassa, mutta irtomakeispussin koostumus on samaan aikaan eksentrinen ja hyvää makua osoittava.
Pohjimmiltaan My Beautiful Dark Twisted Fantasy on, kaiken järjen vastaisesti, hyvin perinteinen biitti- ja riimivetoinen hiphop-levy. Sillä ei ole lainkaan yhtä helppoja ja melodisilla koukuilla ladattuja hittilauluja kuin Westin kahdella edellisellä albumilla. Uransa alusta asti keskinkertaisen solistin leimaa kantanut taiteilija on viimein sulautunut kappaleisiinsa niin täydellisesti, ettei rapin raameissa teknisesti taitavampi tulkitsija pystyisi lisäämään niihin mitään.
West on siitä harvinainen tekijä, että hän yhdistää populaarimusiikin eri tyylejä sekä vertikaalisella että horisontaalisella tasolla. Hänelle heavy metal -klassikoiden lainaaminen, likaiset elektrobiitit ja loppuun asti hiotut, kalliin kuuloiset jousisovitukset ovat tasa-arvoisia musiikin osia. Yhtä lailla Westin sanoitukset ammentavat sekä henkilökohtaisesta, popin kentällä korkeakulttuuria lähestyvästä lauluntekijämusiikista että ilottelevasta, riettaasta ja avoimen seksistisestä hiphop-perinteestä.
Niinpä John Legendin laulun ja pianon johdattama upea ihmissuhdeballadi Blame Game päättyy Chris Rockin ja Salma Kenasin hämmästyttävään keskusteluun, jossa naisen vulva ja kallis kello näyttelevät suurta roolia. Yhtä erikoista on kuulla Monster-raidan alussa indietähti Bon Iverin laulun johdattavan aina yhtä samettiäänisen Rick Rossin toteamukseen: ”Bitch, I’m a monster.”
My Beautiful Dark Twisted Fantasysta on kirjoitettu jo Westin uran parhaana teoksena. Niin hieno, hillitön ja erikoislaatuinen levy kuin se onkin, siltä kuitenkin puuttuu osa hänen edellisten albumiensa viehätyksestä. Kahden ensimmäisen levyn viaton itsensä todisteleminen on menetetty, eikä uutukainen ole samanlainen totaalinen kierrepallo kuin kaksi vuotta sitten ilmestynyt elektroeepos 808s & Heartbreak.
Siitä huolimatta West on yksi niistä musiikkimaailman kokeista, joiden voi luottavaisena antaa avata kaikki studiosta löytyvät purkit ja tölkit. Hänen viidennessä keitoksessaan riittää sulateltavaa vielä moneksi kuukaudeksi.
Arvio on julkaistu Rumbassa 17/10